World Muxic Expo WOMEX
Tampere
24.–26.10.2019
Teksti: Jussi Niemi
Viimein saatiin maailmanmusiikin kansainväliset messut eli WOMEX Suomen Tampereelle kaikista maailman paikoista, kovan kilpailun jälkeen. Tapahtumaa havittelivat monet paljon isommat paikat monessa maassa.
Valtavasta tapahtumasta tosiaan on kyse. Torstain aamupäivästä alkaen oli jos jonkinlaista aiheeseen liittyvää seminaaria ja tietoiskua, muutama showcase-keikka ja elokuvia. Illalla puolestaan yhdeksästä alkaen keikkoja kahdessa paikassa Tampere-talossa, Torni-hotellin Paja-salissa ja Tullikamarilla sekä Pakkahuoneella että Klubilla ja tahti erittäin kova: naftin tunnin vetoja, joiden välissä ei käytännössä ollut taukoa juuri lainkaan.
Siksi keskityin Tullikamarin tilaisuuksiin, ettei aikaa kulunut siirtymisiin. Näin ehti nähdä mahdollisimman monta esiintyjää.
Kaiken yli nousi oivallus, että jos ihmiskunnalla on tällä haavaa asiat enemmän tai vähemmän solmussa lähes joka puolella, niin aivan älyttömän hienoa musiikkia löytyy vaikka mistä. Taas tuli mieleen, ettei mikään yhdistä ihmisiä niin tehokkaasti kuin musiikki. Siinä ylitetään monenmoiset korkeat muurit silmänräpäyksessä.
Toinen päähuomio oli se, että nykyään niin sanottuun kansanmusaan yhdistetään ujostelematta elektroniikkaa ja muitakin moderneja jippoja, genrejen sekoittelusta puhumattakaan. Se on elävää meininkiä ja hieno homma, mutta vaarana on tietenkin, että innostutaan liikaa ja etnisyys häipyy lähes kuulumattomiin.
Kovaa mustalaismenoa ja ugrilaista shamanismia
Torstai-illan avasi Klubilla unkarilainen kuusimiehinen mustalaisryhmä Romano Drom. Armottomalla draivilla lujaa polkenut meno oli vähän kuin rootsimpaa Gipsy Kingsiä.
Rytmisektiota vahvisti djemben tapaista rumpua ja ruukkua lyönyt nuori mies, joka lopussa myös tanssi sähäkästi etulinjassa. Pari vanhempaa patua johti joukkoa laulaen ja akustisin kitaroin. Vähäeleisesti, mutta täysillä. Viulisti väritti menoa. Huiman energian lisäksi merkillepantavaa oli melodioiden ilon ja surun sekainen syvyys. Ei voinut olla tajuamatta sen syntyneen vuosisatoja jatkuneesta sorrosta, jota on kestetty nimenomaan soiton, laulun ja tanssin voimalla.
Heti perään Pakkiksella hääri pariisilainen, etiojazzista innoituksensa pääosin imenyt Arat Kilo, jossa laulaa malilainen Mamani Keita. Erittäin asiallista räppiä heitti sekaan afro-amerikkalainen Mike Ladd.
Kovissa kehissä koulittu Keita oli vahva laulajatar, mutta yllättäin joudun myöntämään elvistelemättä karismaattisen Laddin tehneen minuun kovemman vaikutuksen. Äijän tekstit olivat pelkkää asiaa. Varmaan Keitankin, mutta leidin bambarankielinen tilitys jäi tietysti mysteeriksi.
Funkyn soittajasekstetin suolasivat hienosti sooloilleet puhaltajat (trumpetti, foni, huilu). Mustalaisten vauhti oli niin kova, että sitä seurattiin enimmäkseen ihmetellen, mutta Arat Kilo pani jengin tanssimaan.
Tasokkaan illan annista erottui siperialaisten heimosiskojen mordvalainen Oyme, jonka primitiivinen alkuperäisyys ei jäänyt epäselväksi, vaikka neljän eturivissä laulavan ja perinneasuihin pukeutuneen naisen esiintymisessä olikin tiettyä ”neuvostoliittolaista” hillittyyttä, lukuun ottamatta johtajaa. Pitkä, laiha ja palavasilmäinen Ezhevika Spirkina oli kiistaton noitanainen.
Miesviulistin, varsin modernisti lyöneen naisrumpalin ja elektroniikan maustama meno oli traditionaalisine tansseineen niin aidosti shamanistista loitsimista, että yleisö hypnotisoitui täysin. Biisit kertoivat metsänhengistä, shamaaneista ja vastaavasta aihepiiristä.
Yhdessä kappaleessa kuulemma lainattiin dagestanilaisia rytmielementtejä, ja toinen oli yllättäin virolainen ja viroksi laulettukin kansanlaulu, mutta naisten äänten arkaainen yhteissointi oli se varsinainen koukku. Sain outoa tyydytystä siitä, että ugrit tarjosivat kaikista näkemistäni illan esityksistä sen alkuperäisimmän.
Sacred steel on eri puolilla Yhdysvaltoja helluntailaiskirkoissa kukoistava mustan gospelin muoto, jossa urkujen tai pianon sijaan pääroolissa on lap steel -kitara. Viime vuosina Snarky Puppyn Michael Leaguen kansainvälisiin kehiin tuomaa Roosevelt Collieriä pidetään tyylin yhtenä tähtenä.
Roosevelt Collier. Kuva: Eric van Nieuwland
Räväkkä meininki erittäin tiukan valkoisen trion säestämällä Collierilla olikin. Funkrock-vaikutteet olivat niin vahvoja, että keksin heti nimikkeen: sacred funkadelic. Tosin Collier ei laulanut lainkaan, joten uskonnollisuus ei tavallaan kuulunut mitenkään.
Intoni alkoi vähän lopahtaa, kun iso partasuu ryhtyi soolona kovin perinteisesti kaupallisen oloiseen balladiin, jossa hän esitteli liruttelukykyjään ylärekisterissä. Minusta aivan tyhjänpäiväinen otelautavoimistelu upposi moniin kovasti, ja niinpä koko bändillä mentiin vielä ylimääräinen numero tiukasta aikataulusta huolimatta. Kumma kyllä se oli melkein discoa, ja tunnelma meni ihan ruotsinlaivalle. Ihmettelin kovasti hahmona hyvinkin maanläheisen Collierin näkemyksen huteruutta.
Klubin puolella odotti jo Kuuba ja kiiruhdin sinne innoissani, koska en muista koskaan nähneeni turhanpäiväistä kuubalaisbändiä. Nyt sekin piti kokea.
Laulajatar Eme Alphonso yhdistelee kuulemma vanhempiensa vaikutusvaltaisen Sintesis-bändin innoittamana omaa afro-kuubalaista santeria-perinnettään ”globaaleihin vaikutteisiin”. En ollut uskoa korviani, kun jälki kuulosti 1980-lukuiselta Kalifornian fuusiolta.
Eme selitti kovasti Afrikasta tulleesta joruba-perinteestä ja sen olennaisuudesta, mutta ei sitä kyllä huomannut mitenkään järkyttävän harmittomasti viihteellisestä tyylistä. Varoittava esimerkki yllä mainitsemastani liiallisesta ”modernisaatiosta”. Ärsyynnyin niin, että lähdin kotiin kesken setin.
Kanadan inkkarit ja uskomaton Marina Satti
Perjantaina oli taas uudet kujeet. Klubilla pelin potkaisi käyntiin kanadalainen inkkaripariskunta, edellisvuoden WOMEX-palkitut kitaristi-laulaja Raven Kanatakta ja hänen laulajavaimonsa ShoShona Kish setillä, joka oli päällisin puolin täyttä bluesia ja juurevaa rockia. Intiaaniviba kuitenkin manifestoitui paitsi laulujen teksteissä myös tummanpuhuvasti hoodoomaisissa melodioissa.
Elokuvista tutun perusinkkarin näköinen pitkätukkainen Kanatakta paljastui loistavaksi kitaristi. Slidekin soi sykähdyttävästi sähköistetyllä dobrolla. St. Tropetzin filmitähtösten näköinen, valtavaa lierihattua myöten kokonaan valkoisiin sonnustautunut rouva hurmasi uuden ajan intiaaniprinssessana, mutta jäi laulajana todella intohimoisesti vokalisoineen mustan Joanna Majokon varjoon. Hieno setti joka tapauksessa kaiken kaikkiaan!
Erittäin innostavaa menoa tarjoili myös Omiri-nimellä soolona esiintynyt multi-instrumentalisti Vasco Ribeiro Casais. Hän kertoi show’nsa olevan eräänlainen roundtrip Portugalin erilaisiin paikallisperinteisiin.
Tempo oli kova, kun mies poimi käsittelyynsä vuorotellen (ruotsalaisen!?) nyckelharpan eli vanhan avainviulun, sähköistetyn akustisen kitaran, pikkuruisen cavaquinhon ja portugalilaisen säkkipillin. Hetken soitettuaan mies luuppasi kulloisenkin instrumentin ja alkoi soittaa luupin päälle uudella vehkeellä. Meininki oli monesti varsin kelttiläisen kuuloista, ja kelttejä asuukin edelleen Espanjan ja Portugalin luoteisosissa.
Takanaan Casaisilla oli kolme isoa videokangasta, joissa näkyi portugalilaisia mummoja ja ukkoja laulamassa ja soittamassa perinnekamaa. Heidät oli kuitenkin elektronisesti synkronisoitu ja synkopoitu räppäämään kuultavan musiikin tahdissa. Viritys oli sekä kekseliäs että erittäin hauska.
Ikävä kyllä videotekniikka petti pari kertaa aiheuttaen taukoja esitykseen, mitä Casais pahoitteli kovasti. Loistava esitys kuitenkin ja vahvasti sukua Pohjosen Kimmon pelottomalle irrottelulle.
Klubilla jatkui kanadalainen inkkarimusa. Nyt lauteilla oli luoteista Dene-heimoa edustava laulaja-kitaristi Leela Gilday. Blues ja rock sekä Buffy St. Marie -henkinen folk olivat vankasti läsnä Juno-palkitun (Kanadan Grammy) lauluntekijän ohjelmassa, jossa pätevä rytmisektio ja naiskitaristi antoivat solistille tiivistä tukea.
Intiaaniperintö kuului melodioissa ja rytmeissä, mutta kun hän kerran kajautti täysin tradia hoilausta, se oli niin väkevää, että sitä olisi mieluusti kuullut vähän enemmänkin. Voimanainen yhtä kaikki!
Marina Satti. Kuva: Yannis Psathas
Pakkiksella saatiin sitten heti perään sellaista naisenergiaa, että järki meinasi lähteä. Rupesi jo naurattamaan, kun katsoi ympärilleen ja näki iästä riippumatta joka miehen tuijottavan magneettisesti säteillyttä kreikkalais-sudanilaista Marina Sattia epäuskoinen virne kasvoilla. Pökerryttävän kaunis mimmi oli huikea laulaja ja tanssija, jonka tukena oli neljä yhtä nuorta ja pätevää naislaulajaa, rumpali, perkussionisti ja säkkipillisti-puhaltaja.
Musiikin perusajatus oli sama kuin Piirpaukella: esitetään vapautuneesti omalla (moniäänisen kreikkalaislaulun leimaamalla) tyylillä biisejä mistä tahansa maasta. Bändi tuli siis Kreikasta, mutta sikäläisten viisujen lisäksi saatiin näytteitä esimerkiksi heprealaisesta ja arabialaisesta perinteestä sekä Björkiltä.
Ikivanha kohtasi huippumodernin vaivattomasti. Hip-hop-sävyineen ja näyttävine ryhmätansseineen show muistutti Solangesta ja Beyoncesta, mutta oma ilme oli silti vahva. Arkkitehtuuria opiskellut ja Berklee School of Musicin käynyt Satti on sellainen tähti, että hänestä voi helposti tulla koko maailman megastara. Harvoin näkee yhtä aseistariisuvaa karismaa kuin tällä velhottarella!
Les Grand Hurleurs jatkoi Klubin Kanada-teemaa, mutta nyt valkoisen miehen eväin, jos kohta kolmen cajun-äijän poljennossa oli paljon vaikutteita populäärimusiikin puolelta. Erityisesti funkista, joka juontui basisti Simon Lepagen selkeistä Chic-vaikutteista.
Yleisö sai kuulla mukavaa ja reipasta, hiukan elektronisesti maustettua pubihenkistä pelimannimeininkiä, mutta ei se valtavasti kolissut Marina Sattin monipuolisen säteilyn jälkeen. Itse asiassa lähdin kotiin, koska tuntui, ettei Marinan jälkeen mikään voi oikein tuntua miltään.
Brasilian voodoo-mummo ja Latvian perinnenaiset hallitsivat lauantaina
Lauantaina loikattiin Espanjaan Zagalan myötä. Vähän Omirin tapaan nytkin koukittiin Iberian niemimaan erilaisissa paikallisissa kansanmusiikkityyleissä, mutta paljon akustisemmalla pohjalla.
Flamenco- ja muu mustalaismeininki oli kuvassa mukana, vaan ei hallitsevana linjana. Yhtye hyödynsi runsaasti perinneperkussioita, napakkaa viulismia sekä kitaran ja mandolan soittoa. Päähuomion silti vangitsi jälleen upea naissolisti La Jose sekä vahvasti tunteikkaalla laulullaan että näyttävällä tanssillaan.
Erittäin hienosta tupsahdettiin sitten aivan huippuosastoon. Dona Onete paljastui kahdeksankymppiseksi brasilialaiseksi ”voodoo-mamaksi”, jonka karisma otti täyden Pakkahuoneen totaalisesti haltuun. Mummeli taluteltiin istumaan lavan eteen sohvalle ja kun hän sanoi leveästi hymyillen ”vamos!” niin silloin mentiin.
Perkussioita lukuun ottamatta sähköisillä perusinstrumenteilla operoinut bändi oli tiukka kuin lammasnahkahanska ja seurasi telepaattisella herkkyydellä istuviltaankin vastustamattomasti svenganneen Donan pienimpiäkin nyansseja. Tyyli, carimbos, oli periaatteessa armottomasti gruuvannutta ja rokannutta vauhdikasta lattari-iskelmää, joka monesti muistutti Tuomari Nurmion ralleista rehevässä, tietyn riettauden ja pilkesilmäisen kyynisyyden suolaamassa haikeudessaan.
Dona Onete. Kuva: Jacob Crawfurd
Hiukan karheaääninen Dona, joka ”löydettiin” ja breikkasi isosti vasta viisi vuotta sitten, fraseerasi täysin erehtymättömällä ajoituksella ja jakeli tekstinsä niin ilmeikkäästi, että niiden lemmenkiemurat tuntui ymmärtävän täysin, vaikkei portugalia puhukaan. Mummo huokui sellaista lämpöä, kokemusta ja elinvoimaa, ettei mokomaan usein törmää.
Täysin yrittämättä rento ote huokui vastaavaa kiistatonta auktoriteettia kuin Howling Wolfilla, Muddy Watersilla tai Billie Holidaylla. Dona Oneten voisi panna esiintymään ihan mihin tahansa, ja hän voittaisi kaikki puolelleen.
Vaikka musa liikkui tyylillisesti aika kapealla saralla, sen tuntui niin täydelliseltä, ettei sitä voi enää mitenkään parantaa. Koko yleisö leijui ekstaasissa.
Latvialainen Saucējas vei aivan eri maailmaan. 10-henkinen kansallispukuihin pukeutunut naisryhmä oli minun näkemistäni akteista kaikkein autenttisinta vanhaa kansanperinnettä.
Erittäin persoonallisella tavalla moniääninen säestyksetön laulu ja tanssit olivat peräisin pakana-ajalta, kuten kuoron jotkut kappaleetkin. Siitä oli seksikäs monikansallinen modernismi kaukana, mutta erittäin vaikuttavaa se oli vanhakantaisessa puhtaudessaan, ja esityksessä oli hienoa läsnäoloa. Näin ”turmeltumaton” meininki on nykymaailmassa todella harvinaista, ja kaiken huipuksi se edusti täysin eurooppalaista juurimusiikkia.
Naisten äänet pelasivat yhteen niin, että sitä voisi sanoa juurevaksi ambientiksi. Paimenlaulussa lietsottiin yleisö hyvällä menestyksellä mukaan tekemään lintujen ja tuulen ääniä. Vaikuttava elämys kaikin puolin!
Kahdeksanmiehinen Santrofi pani haisemaan riemukkaalla highlifella ja sai yleisön heti tanssimaan. Ghanalaiset haluavat liehuttaa perinteisen genren lippua, mutta musiikissa kuulee sävyjä kuubalais- ja calypso-rytmeistä nigerialaiseen afrobeatiin, jujuun ja moderniin funkiin. Trumpetin ja pasuunan torvisektio riffitteli tiukasti erilaisten käsirumpujen ja perkussioiden taatessa vahvan synkooppipitoisuuden jätkien liikkuessa afrikkalaisille tyypillisellä draivilla ja lietsoessa yleisöäkin mukaan koreografioihinsa.
Klubilla Topa-K esitteli baskilaisen kansanmusiikin perinnettä elektroniikkaa kaihtamatta ja kahden tanssijatytön perinnetanssien värittämänä. Taustavideoilla näkyi aitojen kylämuusikoiden toimintaa vanhoilta mustavalkoisilta filmeiltä. Niiden edessä haitaristi Korrontzi veteli kurtustaan simppeleitä mutta varsin hypnoottisia riffejä nopealla tempolla DJ Makalan loihtiessa samplerilla taustalle traditionaalisia baski-instrumentteja, kuten txalapartaa ja albokaa. Tunnelma oli kuin baskilaisessa kyläkapakassa viikonloppuna.
Etelä-korealainen NST & The Soul Sauce meets Kim Yulhee oli hullu yhdistelmä jamaikalaistyylistä 1970-luvun dubia, roots reggaeta ja korealaista korkeaäänistä oopperalaulua. Välillä koukittiin myös funkyn r&b:in ja jatsahtavan kokeellisuudenkin puolelle.
Kokonaisuus oli hyvin tanssittava, ja jengi notkuikin antaumuksella. Älyttömyydestään huolimatta cocktail toimi mainiosti. Samurain näköinen basisti selittikin huonolla englannilla, että bändi haluaa parantaa maailmaa musiikillaan ja saattaa ihmisiä yhteen. Puollan jyrkästi!
Viimeisen illan huipensi Klubilla nuori jamaikalainen nais-DJ ZJ Sparks energisellä setillä, joka pani umpitäyden salin notkumaan kirjaimellisesti yhtenä miehenä ja naisena. Kokemus oli kollektiivisessa fyysisyydessään suorastaan tribaalinen.
ZJ esitteli reggaen kaaren Marleystä ja muusta rootsista vanhan ja uudemman dancehallin kautta reggaetoniin ja muihin viimeisimpiin tyyleihin ja kutsui lavalle ensin sekä nais- että miespuolisen toustaajan ja heidän peräänsä yleisön joukosta tanssijoita. Muutama nainen vetikin komeaa settiä, esimerkiksi Zagalan solisti La Jose. Oman kortensa kekoon kantoivat myös Afrikan pojat. Oli todellakin äreät kinkerit, joissa ei ollut mitään sijaa kankeille muodollisuuksille. Kunnon jamaikalaisiltamat!
Syvää spirituaalisuutta 4000 vuoden takaa
Sunnuntain ainoa musiikkiesitys oli iltapäivällä, kun 2019 WOMEX-palkinto annettiin Iranin kurdilaiselle Kayhan Kalhorille. Muinaisen kamancheh-viulun mestari yhdisti voimansa turkkilaisen baglama-luutun taituri Erdal Erzincanin kanssa pitkässä improvisaatiossa.
Herrojen herkkä yhteistyö oli syvyydessään mykistävää. Kyse oli 4000 vuoden takaa tulevasta, voimallisesti intialaiseen musiikkiin vaikuttaneesta persialaisesta traditiosta, vaikka improvisaatiossa toki vilahti nykyaikaisempiakin vaikutteita. Päävirta ja sointi kuitenkin veivät aikojen taakse pakahduttavan spirituaaliseen, täysin akustiseen tilaan, joka ei elektroniikkaa tuekseen kaivannut. Palkinto meni ehdottomasti oikeaan osoitteeseen!