Liveraportti: Tallinn Music Week juhli moniarvoisuutta – Suomen musiikkikenttä oli jälleen vahvasti edustettuna

Oliver Ackermann esitteli TMW:ssä A Place To Bury Strangersin tuoreen kokoonpanon.
Matti Komulainen

Tallinn Music Week
Tallinna, Viro
30.9.–3.10.2021

Teksti & kuvat: Matti Komulainen

Mitä syntyy, kun kaupunkiin paiskataan kaikkea noiserockin monumentista A Place To Bury Strangersistä tuoreeseen talenttiin, satoja musiikkialan delegaatteja ja viritytään timewarp-vyöhykkeelle? Tallinn Music Week, tietysti.

13. Tallinn Music Week oli jo toinen poikkeusoloissa järjestetty. Ajoitusta oli rukattu nyt alkusyksyyn. Sää suosi tapahtumaa leudon paisteisin päivin, kunnianhimoinen ohjelma taas vietiin maaliin ilman peruutuksia tai viime hetken pakkosäätöjä. Osallistumiseen oikeuttavan vihreän rannekkeen sai, jos oli EU:n koronapassi eli molemmat rokotukset otettu, todistus sairastetusta Covid-19-taudista tai tuore testitulos hallussa.

Komea pakettihan siitä kehkeytyi. Kaikkiaan 177 bändiä ja muuta esiintyjää saapui 21 maasta ottaen haltuun 16 estradia Tallinnan tutuista klubeista konemusiikkiareena Hallin kaltaisiin uudempiin tiloihin. Konferenssiosiossa keskusteli puolestaan 128 asiantuntijaa 18 eri maasta. Lisäksi 44 lokaatiossa eri puolilla kaupunkia käytiin debattia tai osallistuttiin erilaisiin taide-, city- ja ruokatapahtumiin.

Ilmankos väki lähti liikkeelle kiitettävästi olosuhteisiin nähden. Keikkapaikat täyttyivät hyvin kattaukseen katsomatta. TMW:ssä vieraili fyysisesti ja virtuaalisesti kaikkiaan reilut 17 000 kävijää.

Perinnettä kehiin

Pandemia näkyi selkeimmin asenteissa. Kaikki tuntuivat saavan ylimääräistä puhtia siitä, että arki oli vähitellen palaamassa uomiinsa. Bändit kanavoivat hiljaisempien aikojen kartuttamaa energiaa ulosantiinsa: vaikutti, että artistit laidasta laitaan satsasivat tosissaan live-esityksiin.

Jotain oleellista oli kuitenkin muuttunut. Maailmalla on kohistu jo tovin kitaroiden paluusta ja totta, hämmästyttävän moni tämänvuotisen TMW:n kiinnostavimmista tulokkaista operoi perinteisin soittimin.

A Place to Bury Strangers oli tämänvuotisen TMW:n isoin bändi myös volyymiltään.

Paras esimerkki ilmiöstä oli se, että mukaan oli rekrytoitu A Place to Bury Strangers, noiserockin tienraivaaja parin vuosikymmenen takaa. Uusimmassa muodossa pääjehu Oliver Ackermannin rinnalla mellastivat rumpali Sandra Fedowitz ja basisti John Fedowitz, tuttu liiderin varhaisbandistä Skywave. Kopla osoittautui maineensa veroiseksi meluvallin rappaajaksi. Kompromissiton jyystö ja sirkkelikitarointi vakuuttivat, että APTBS:lla on annettavaa tälläkin vuosikymmenellä.

Eräänlainen perinne johdatti myös yhtä bändikatselmuksen isoimmista yllättäjistä. Globaalissa ja digitaalisessa maailmassa mikä vain on mahdollista, ja ennakkoon moni oli merkinnyt bongattavien aktien listalleen venäläisen Gromykan.

Sen taustalakanasta tapitti neuvostopoliitikko Andrei Gromyko, mutta muuten tiukasti istuviin pukuihin sonnustautuneet pelimannit toivat mieleen Laika & the Cosmonautsin räväkän retro-surf-kitarameiningin. Hillitöntä draivia vauhditettiin Stylophone 350S -minisynalla, lelukellopeleillä ja vokalistin käskytyksellä, joka hyppyytti täpötäyttä tuvallista miten mieli.

Gromykan riemuisa vintagesaundi toi yhdenmukaisia asuja myöten mieleen Laika & The Cosmonautsin.

Dead Furies sai aikaan yhtälaista tilanteelle antautumista. Virolaistrio uhkui juuri sen kaltaista ärhäkkyyttä, joka saa parhaat rockremmit kuulostamaan tuoreelta ja vihaiselta. Kitaristi Ardo Kiven, basisti Robert Kõrvitsin ja rumpali Mikk Kernerin rymanderi punk ja rokuinen rock summautuivat lavaläsnäolossa niin, ettei tarvinnut ihmetellä eturivin moshaajien paloa.

Lucidvox ei ole mikään paha Baba Jaga.

Moskovalainen naisryhmä Lucidvox, kanadalainen Miesha & the Spanks ja liettualainen Garbanotas rokkasivat niin ikään rummuin, kitaroin. Lucidvox otti luulot yleisöstä räjähtävän asenteen ja taide-keijupopin risteytyksellään. Helmikoristeltu solisti Alina Barsukova näytti hieman venäläiseltä kansansatuversiolta Björkistä, rumpali Nadezhda Samodurova taas mätti klangiin vaaran tuntua, joka muistutti naisvaikuttajista kuten The Slits, Runaways ja Girlschool. Ei siis mikään moskovitsi.

Miesha & the Spanks oli kuin The White Stripes yltympäri: Miesha Louie runnoi kitaraa ja lauloi, Sean Hamilton tykitti rumpuja. Garagen ja punkin estetiikka ja energia leikkasivat setissä niin tarttuvasti, että koko permanto näytti kuohuvan spontaania liikettä.

Miesha & The Spanksin keikan tiimellyksessä hylättiin vanhat roolit.

Garbanotas tavoitti vastaavan intensiteetin omassa osuudessaan. Psykedeelistä kehittelyä, usvaisia melodiakaaria ja shoegazen tulokulmaa annosteltiin hallitusti. Sen vastavoimaksi laulaja Šarukas Joneikis työsti lavaa ja yleisöä niin vilpittömällä innolla, että se käännytti jälleen salillisen bändin puolelle.

Garbanotas sujutteli yksiin psykedeliaa ja shoegazea.

Sinivalkoisin sävyin

TMW:n Suomi-kytky on perinteisesti vahva. Nyt meikäläisiä oli itse asiassa buukattu keikoille kolmanneksi eniten (Latvian kanssa samalla tasaluvulla 11 bändiä) Viron ja Venäjän jälkeen. Lisäksi täkäläisiä vaikutti siellä täällä muissa tehtävissä, kuten panelisteina ja keskustelujen vetäjänä. Esimerkiksi virolaista jazzvokalistia Susanna Aleksandraa säestää Joonas Haaviston suomalaistrio, joka poikkesi jälleen keikalla Tallinnassa.

Viimeiset veti homman tyylikkäästi kotiin Tallinnassa.

Ja mikä ettei. Raskain ja tummin säätö, kuten Besra, Boar ja Demonic Death Judge, on taattua vientilaatua. Uudemmista nimistä hyvää pöhinää sai aikaan myös vaikkapa Viimeiset. Sen lyriikoissa mustuus sulautui samalla latauksella kuin kollektiivisen soinnin raskaasti vellovat dronemurinat ja hypnoottinen rumpubiitti. Heittäytyminen synkän virran vietäväksi myös konkreettisesti jalkautumalla yleisön huomaan kasvatti osaltaan kollien iskuvoimaa.

Vimma agiteerasi suomeksi.

Kotimaista osaamista kuultiin niin ikään TMW:n Fenno-Ugria Nightissa ja Folktronica-iltamissa. Vimman punkahtava, asenne edellä paasattu äidinkielinen teksti näytti osuvan ja uppoavan vieraisiin, mitä varmisti vokalisti-agitaattori Eeva Rajakankaan runollis-informatiiviset johdannot tekemisiin.

Ánnámáret vei saamelaistunnelmiin.

Ánnámáret edusti Ulla Pirttijärven tavoin saamelaista kulttuuria. Anna ”Ánnámáret” Näkkäläjärvi-Länsmanin joiku ammensi luonnosta ja mytologiasta hakien yhteyttä esiäiteihin ja ikiaikaiseen ihmistä suurempaan voimaan. Jouhikko toi synajytinöin voimaannutettuun saundiin jyrkkiä kontrasteja.

Toomas Hendrik Ilves esitteli suomalaisugrilaisten kansojen vaiheita letkeästi.

Suomi-kytkös oli keskiössä myös Viron entisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen ulostulossa. Sama mies soitti dj-setin TMW:ssä vuonna 2016 vielä virassa ollessaan, ja nyt hän vei aikamatkalle suomalais-ugrilaisten historiaan. Standup-koomikon lennokkuudella ja tietokirjailijan täsmällisyydellä Ilves summasi kylmiä faktoja ja suuria käänteitä, yhtenä aikamerkkinä elokuussa täyttynyt 30 vuotta Viron uudelleen itsenäistymisestä.

Kalavalainen puheenparsi sekä taju kielestä olemassaolon kulmakivenä korostui Ilveksen retoriikassa, esimerkkeinä kuva- ja äänivirtaa laulavasta vallankumouksesta Metsatöll-yhtyeeseen. Olemme laulaneet itsemme vapaiksi, kuten olemme aina olleet vapaita laulaessamme, voisi kuulua Ilveksen muotoilema motto aiheesta.

Isoa ja pientä

TMW:n impressaari Helen Sildna on pitänyt mielen avoimena tapahtumaa kehittäesään. Siten myös avajaisiin on tavattu ohjelmoida jotain ennen kuulumatonta ja rajoja rikkovaa. Niin nytkin. Oli tunteisiin vetoava, luovuuteen ja yhteisymmärrystä kasvattaviin toimiin kannustava juhlapuhe presidentti Kersti Kaljulaidilta, sitten pääsponsori Telian johtaja Robert Pajos muistutti koronan kiihdyttämän kybersodankäynnin vaaroista ja seurauksista.

Helen Sildna on Tallinn Music Weekin äiti ja moottori.

Reality checkin jälkeen musiikkiosuuden käynnisti Trio ’95. Se tulkitsi säveltäjäsuuruus Tõnu Kõrvitsin ja monialataiteilija Liisa Hõbepappelin teokset avantgardistisesti mutta perinneinstrumentein piano-viulu-sello-kokoonpanolla. Tulos? Modernin abstraktia muotoa ja kontrastikasta saundia hengästyttävällä intensiteetillä.

Kersti Kaljulaid kannusti luoviin ratkaisuihin.

Illan toisessa juhlaopuksessa Themes for Great Cities kitarat, sähköinen arsenaali ja tilan seinille projisoidut videot kuljettivat impressionistiseen kaupunkikokemukseen. Isoeleisen konseptin otsikko toi mieleen Simple Mindsin synapop-hitin vuodelta 1981, mutta toteutus oli kaikkea muuta kuin nostalgista retroa.

TMW-avaiskonsertissa Alex Maiolo (vas.), Erki Pärnoja, Jonas Kaarnamets ja Mewin Jonas Bjerre loivat uutta tutuista aineksista.

Alex Maiolon, Erki Pärnojan (Ewert and the Two Dragons), Jonas Bjerren (Mew) ja Jonas Kaarnametsin (Frankie Animal) touhussa oli iloista tekemisen meininkiä ja urbaanin elämänmuodon uteliasta havainnointia. Moniulotteisessa saundissa taas tuotiin välillä parikin kitaraa koneiden rinnalle.

Sander Mölder (2. vas.) marssitti lavalle ison joukon solisteja.

Sander Mölder tarjosi hänkin ison kattauksen avajaisissa. Muusikko-säveltäjän sekä Ruotsista ja Saksasta virolaisten rinnalle saapuneiden vierailevien solistien hyväntuulinen paahto kattoi genrejä pirskahtelevasta poprockista r&b-souliin. Jukebox-otteet saivatkin väen tanssimaan ja ilon ilmoille.

TMW:n paletissa mittakaavan toista ääripäätä edusti Valge Tüdrukin LGHTB+-hiphop. Naisräpperin flow ja kahden miesoletetun tanssijan koreografiat natsasivat hyvin yksiin rujon minimalistisen DIY-saundin kanssa. Videobiisit Tra pls ja etenkin Transparency soittivat kelloa tuotannollisesti: jälkimmäinen toi mieleen Peachesin provosoivan naisasia-agendan.

Teatraalisuus on keskeinen osa Hatarin lavaolemusta.

Hatari satsasi sekin draamaan. Solistin örinä kiskoi mielikuvia kuolonmetalliin mutta poseeraukseen mieltyneen islantilaistrion muu habitus örkkisarvineen, SM-asuineen, ja korkopohjineen näytti kasarihevimuseon ja Abban risteytykseltä. Showssa vieraili palestianalainen laulaja, lauluntekijä ja yhteiskunnallinen aktivisti Bashar Murad, jonka läsnäolo jäi kuitenkin lähinnä ryhmän visuaaliseksi täydennykseksi ilman sonnillista lisäulottuvuutta.

Uutta aaltoa

Jazz elää Virossa huikeaa renessanssia. Bändejä riittää joka lähtöön, kouliintuneimmat tekijät kiertävät maailmalla konsertoimassa jatkuvasti ja muusikoiden koulutus ja vilkas ylirajainen yhteistyö rinnastuu Suomen tilanteeseen. Jazzkaar on Baltian isoin alan festivaali, ja sen nimikkoillassa esiteltiin makupaloja tämän hetken tarjonnasta.

Tobias Tammearun voimatrio soi kuin orgaaninen drum’n’bass.

Esimerkiksi Tobias Tammearu on profiloitunut paitsi saksofonistina, myös puhallinsaundin muokkaajana. Nyt lavalle astui miehen nimikkotrio, jossa torvi oli tasaveroisessa asemassa Robert Rebanen sähkäbasson ja Martin Petermannin rumpujen kanssa. Orgaaninen irrottelu johtikin setin mittaan tutkimattomille turuille, missä oli vivahteita niin kokeellisesta improvisaatiosta kuin tymäkän orgaanisesta rumpu-bassosta.

Trio Maag & Isabel Bermejon ilmaisua kontrastoi espanjalaissolistin hevimenneisyys.

Trio Maag & Isabel Bermejo teki taas jotain ihan muuta. Sympaattinen yhdistelmä tangon vivahteita ja espanjankielisiä lauluja, joista osa pohjautui sikäläiseen runouteen, erottuu edukseen niin paikallisesta skenestä. Kiinnostavaa on, että Isabel Bermejo kouli ääntään aluksi espanjalaisessa sinfonisessa metallipartiossa Black Desert, jonka kanssa syntyi kaksi studioalbumia.

Maanläheinen, paljasjaloin lavalla keinuva tango-Isabel oli todella toista maata kuin aiempi nahkakorsetti-Bermejo yrmeine ilmeineen ex-bändin videoissa. Uusi identiteetti saattaa tuntua vokalistista paremmalta kuin myös naisen edellinen projekti Ysa Bermejo, joka räppäsi espanjaksi säksättävien konebiittien piiskaamana.

Oppia koronasta

TMW-konferenssi toi paikalle reilut 900 delegaattia. Lisäksi asiaosio toteutettiin hybridinä, eli tilaisuudet välitettiin netitse maailmalle. Osa keskustelijoista osallistui tapahtumaan niin ikään verkon välityksellä.

Erityistä tarvetta tuntui olevan käytännön läheiselle opastukselle, miten tästä eteenpäin. Omista kolhuistaan ja niiden opetuksista oli kertomassa muun maussa tuottaja Howie B. Hänelle yhdeksi pelastusrenkaaksi on osoittautunut elokuvamusiikin säveltäminen.

Tallinnan underground-areena The Hall lainasi pääsaliaan live- ja yöelämän hyötyjä avaavalle keskustelulle.

Koronakurimuksen kieltojen jumiuttamalla alalla kiinnosti konkretia, millä muilla keinoin kuin keikkailemalla ja levyjä myymällä pelimanni voi ansaita leipänsä. Musiikin niin sanottu synkronointi eri yhteyksiin vaikkapa elokuvista, tv-ohjelmista ja peleistä mainoksiin ja äänikirjoihin on koko ajan kasvava sektori alan ammattilaisten tulonansainnassa.

TMW:ssä muistutettiin kuitenkin, että synkkakuviossa oleellista on verkostoitumisen ohella juuri halutunlainen musiikki ja tunnelma täsmälleen oikeassa muodossa. Ei siis kuulemma tekijän tunnettuus, uran pituus, hittisaldo tai muu tausta. Monesti juuri jonkun uuden tekijän luomus saattaa olla se, mitä haetaan, ei jo valmiilla mielikuvilla kuormitettu vintagebiisi.

Covid oli kirkastanut käsityksiä vastaavasti musiikkialan lainalaisuuksista ja yhteiskunnalle tuomista hyödyistä. Useissa keskustelussa pureuduttiin livesektorin ja klubikulttuurin toimintoihin urbaanin elämänmuodon rikastuttajina ja tulontuojina. Mitä moniulotteisempi yöelämä, sitä elinvoimaisempi ja resilientimpi ympäristö, tähdensivät asiantuntijat.

Artemy Troitsky ja Billy Bragg pohtivat nykymenoa.

Musiikki on luonnollisesti paljon muutakin kuin liiketoimintaa. Aktivisti-toimittaja Artemy Troitskyn etähaastattelema brittiläinen folk- ja solidaarisuusvaikuttaja Billy Bragg tähdensi, että yhteistyö ja -vastuu ovat tänään ainakin yhtä tärkeitä kuin aiemmin ja niitä tarvitaan torjumaan aikamme itsekeskeisiä ilmiöitä.