Nykyhittejä menneisyyden soundeilla postmodernin jukeboksin soittamana

https://www.youtube.com/watch?v=aLnZ1NQm2uk

Scott Bradlee's Postmodern Jukebox | 18.4.2018 | Tampere-talo

Päästin sosiaalisen median elämääni noin kolme ja puoli vuotta sitten. Kutakuinkin samalla kellonlyömällä olohuoneeseeni tupsahti Scott Bradlee’s Postmodern Jukeboxin hilpeän jatsillisesti svengaava versio Meghan Trainorin hitistä All About That Bass. Tosin en tuntenut alkuperäistä levytystä, koska en seuraa päivänkohtaista poppia ja välttelen sitä soittavia radioasemia kaikin laillisin keinoin.

Jazzpianistin koulutuksen saanut Scott Bradlee sen sijaan tuntee sekä nykypäivän hitit että amerikkalaisen populaarimusiikin värikkään menneisyyden. Postmodern Jukeboxin tarina alkoi viime vuosikymmenen lopulla Bradleen kellarissa, jossa samanhenkiset nuoret, köyhät ja etevät musikantit jammailivat. Kohta retrohipsteriseurue alkoi värkätä huushollin olohuoneessa videoita, jotka levisivät kautta koko älylaitteitaan töllöttävän maailman. Yksin All About That Bass on katsottu 17 miljoonaa kertaa.

Uusi pätkä nasahtaa nettiin kerran viikossa. Yleensä tyylilaji on toista maailmansotaa edeltäneen ajan jazz, mutta myös blues, soul, 60-luvun tyttöyhtyesoundit ja latinovivahteet vilahtelevat. Uusvanhojen tulkintojen kohteet vaihtelevat Soundgardenista Aquaan ja Justin Bieberistä New Orderiin.

”En seuraa päivänkohtaista poppia ja välttelen sitä soittavia radioasemia kaikin laillisin keinoin.”

Retkue saavutti Suomen nyt toista kertaa ja houkutteli Tampere-taloon mukavasti yleisöä, mutta ei sentään vetänyt isoa salia täyteen. Lavalla heilui kuusi muusikkoa: kaksi puhaltajaa, sähköinen pystybasisti, rumpali, banjoakin soittava kitaristi ja pianisti. Oletin naiivisti, että pianon taakse istahtaa Bradlee, vaan mitä vielä! Hyvin treenattu ohjelmaryhmä toimii ilman menestyskonseptin keksijää, joka punoo uusia juonia Amerikan Yhdysvaltojen länsireunalla. PMJ:n sessioihin on ottanut osaa kymmeniä soittajia ja vielä enemmän laulajia. Heistä vain pieni osa reissaa kiertueilla.

Laulajia oli mukana viisi, kaksi miestä ja kolme naista, joista punatukkaisin toimi myös seremoniamestarina. Heistä kaksi erottui suosikeiksi. Kohtalokas ja filmaattinen Hanna Gill huhuili vakuuttavasti Gnarls Barkleyn Crazyn, josta saattaa kasvaa saman kokoluokan ikivihreä kuin Willie Nelsonin säveltämästä kaimastaan. Morgan James (Thriller) taas toi kokonaisuuteen soulahtavaa särmää ja tanssitaitoa. Joukkueen kahdentenatoista pelaajana huhki lennokas naispuolinen steppaaja, joka askelsi ehkä yleisön suurimmaksi suosikiksi.

”Tunnistin kappaleita varmuudella neljä ja pari kuulosti utuisesti tutulta.”

Toki muutkin laulajat todistivat pätevyytensä niin sooloissa kuin yhteisnumeroissakin, mutta esimerkiksi komeaäänisen Casey Abramsin revityksissä (Creep, Sweet Child O’ Mine) ajauduttiin vaarallisen lähelle urheilujuhlan tuntua. Periaatteessa vahva tulkinta alkoi kuulostaa keuhkokapasiteetin esittelyltä.

Lähdin konserttiin mieleiseni musiikin toivossa, mutta myös koemielessä. Menevätkö nykyhittien menneisyyden soundeihin sovitetut versiot läpi, jos ei tunne alkuperäisiä, eikä pysty hykertelemään esitysten erilaisuudelle. Tunnistin kappaleita varmuudella neljä ja pari kuulosti utuisesti tutulta. Viihdyin vaivatta koko puolentoista tunnin mittaisen revyyn ajan, mutta huomasin odottavani tuttuja suosikkeja. Milloin tulee Lovefool? Soittakaa nyt jo se Happy! No Diggity! Eivät soittaneet.

Pauli Kallio