Viimeksi kun Papanosh muutama vuosi sitten vieraili Tampereella Jazz Happeningissa, käsittelyssä oli Charles Mingusin musiikki. Nyt ranskalaiset ponnistivat amerikkalaiskirjailija Jim Harrisonin lähinnä Michiganin metsiin mutta muihinkin Amerikan syrjäseutuihin sijoittuvista kirjoista, jotka olivat innoittaneet niihin ihastuneen pianisti Sébastien Palisin sävellystöihin. Tämä on sikäli poikkeuksellista Papnoshissa, että aikaisemmin sävellykset ovat jakautuneet kvintetissä kollektiivisemmin.
Tuloksena on uunituore A Very Big Lunch -albumi, joka nyt soitettiin kahden setin ja yhden encoren mittaan. Parhaimmillaan jälki oli upean elokuvallista, toisinaan ”vain” hyvää modernia jazzia. Ja täysin akustista muuten.
Keskinäinen kemia Papanoshissa on sillä tasolla kuin 17 vuotta toimineelta yhtyeeltä sopii odottaakin, eli herkkää ja tiivistä.
Itselleni, ja aplodien voimasta päätellen valtaosalle muistakin kuulijoista, huippu saavutettiin ykkössetin päättäneessä Wolfissa. Biisi erottui muista rutkasti mystisemmällä ja kiehtovan hypnoottisella tunnelmallaan. Palis löi läpi kappaleen eräänlaista melodista rytmiä afrikkalaisella balafonilla, Thibault Cellier sahasi jousella kontrastaan tummaa pohdintaa ja Jérémie Piazza taputteli rumpusettiään käsin, kunnes pitkän kappaleen lopulla tarttui nuijiin ja suteihinkin. Trumpetisti Quentin Ghomari ja saksofonisti Raphaël Quenehen puhalsivat tandemissa kuvioita, joissa oli epämääräisen afrikkalainen, hiukan bluesahtava sävy. Molemmat myös sooloilivat, varsinkin Quenehen erityisen vaikuttavasti. Olipa käsissä altto tai baritoni, sointi oli äärimmäisen sensuellisti lämmin, pörröinen ja ilmeikäs.
Ghomari antoi ihan yhtä pätevän vaikutelman itsestään, mutta sai jostain syystä koko illan selvästi vähemmän soolotilaa. Sektiojaksoissa hänen panoksensa oli toki erittäin merkittävä.
Piazza jäi myös erityisesti mieleen. Mies suosi aina vähemmän ilmeisiä ratkaisuja, milloin nakutellen, milloin taputellen settiään ja oli hänellä jokin iso käsirumpukin, jota hän soitti osana settiään.
Harrison kirjaili pari dekkariakin, joten illan mittaan kuullut pari ”takaa-ajojaksoa” eivät kauheasti yllättäneet. Mistä mahtaa Papanoshin seuraava innoitus löytyä?
Teksti: Jussi Niemi