Patti Smith soitti kolmesta Suomen-keikastaan keskimmäisen Tampere-talossa. Kuningatarta katsomassa oli soundilaisia lähes ruuhkaksi asti, joten otetaanpa kommenttikierros koko lössiltä. Enimmäkseen hurmiossahan sitä katsomossa oltiin, mutta toki jotain nuristavaakin löytyi.
Timo Kanerva:
Viime syyskuussa Patti Smith tarjosi Itä-Lontoon Troxyssa hurjan ”nyt nostetaan nyrkit ilmaan, nyt pogotaan, nyt muutetaan rockin voimalla koko maailma!” -happeningin. Se oli monitasoisin rocktapahtuma, mihin olen koskaan osallistunut.
Siihen verrattuna eilinen Tampere-talon keikka oli toista maata: paikoin suorastaan seesteinen, paikoin ilkikurisella tavalla hauska, paikoin koskettavalla tavalla vakava, mutta tulihan sieltäkin lopulta se päälle vyöryvä kliimaksi.
Hänellä on ainutlaatuinen kyky syttyä ja sytyttää.
Teatteritermiä käyttääkseni Troxy oli Euroopan ensi-ilta, kun taas Tampere-talo oli yksi hallittu esitys pitkässä esitysten ketjussa.
Patti kuitenkin säteili. Hänellä on ainutlaatuinen kyky syttyä ja sytyttää. Monet artistit tapaavat kehua keikkapaikkaa, -kaupunkia ja -maata. Joskus se kuulostaa jopa vaivaannuttavalta, mutta Patti toi Suomen eläväksi osaksi esitystään muistellessaan, kuinka hän etsi 1970-luvulla puhelinkioskia soittaakseen rakastetulleen, ja etenkin luodessaan hienon satukuvan suomalaisista koivuista ja tanssivasta tytöstä.
Asko Alanen:
Erinomaisesti Patti Smithin monisävyisen profiilin mukaan rakennetussa konsertissa alati innostavat ja itsestäänselvät yleisönsuosikit sävyttyivät parhailla piilohiteillä sekä henkilökohtaiset katurock-runot maailmoja syleilevillä hymneillä. Patti tanssi ja vei yleisöään vastustamattomasti läpi täyteläisten elämysten.
Kokokohtia oli useita, mutta korkeimmalle kohosi Lenny Kayen muikean nuggets-medleyn jälkeen vakavoitunut kolmen kappaleen ylevä ja liikuttava setti Ain’t It Strange, Dancing Barefoot ja Pissing In The River.
Tero Alanko:
Kuin vaivihkaa mukaansa poiminut aloitus. Savijaloilla seisonut, liian pitkä ja jopa tylsä keskiosuus. Komea lopetus, vaikka kappalejärjestys olikin omituinen. Pakolliset ylimääräiset. Erityiskiitos miellyttävästä soundista.
Illan koskettavin hetki oli Frederick-laulua pohjustanut tarina: ”Vuonna 1978 olin toista kertaa Suomessa. Ajoimme pikkubussilla läpi metsien. Etsin kuumeisesti puhelinkoppia voidakseni soittaa rakkaalleni Fred ”Sonic” Smithille. Kirjoitin tämän kappaleen hänelle.”
Sami Nissinen:
Keikan ehdottomia huippuhetkiä oli se, kun Smith konttasi lavalla!
Patti itse oli loistava ja häkellyttävän karismaattinen mutta bändi korkeintaan keskitasoa. Lenny Kayen kitara kuului harmittavan huonosti ainakin vasempaan yläkatsomoon, ja muilta soittajilta jäi kaipaamaan läsnäoloa. Välillä tuntui, että Patti olisi tarvinnut vahvemman solistisen vastaparin lavalle.
Monissa biiseissä psykedeliaan taipuvaiset loppujamit olivat parasta. Usein vasta niissä bändin soitto vapautui ja Smith pääsi omimmalle alueelleen. Niihin nähden löysästi soitetut Summertime Bluesit ja Nuggets-palat olivat turhia ja tarpeettomia kuriositeetteja.
Yksi keikan ehdottomia huippuhetkiä oli se, kun Smith konttasi lavalla. Patti se vasta kehtaa!
Japa Mattila:
Patti kävi kesken keikkansa istumassa paikallani
Voiko bändi olla samaan aikaan maaginen, villi, vaarallinen, rock, lämmin, ihastuttava ja rakastettava? Voi.
Ystäväni Antti oli onnistunut saamaan meille salin parhaat paikat. Eturivi ja keskellä. Tippa tuli silmään, kun nuoruuteni suurin sankari lauloi ja tanssi vain kahden metrin päässä. Ja tietenkin hän on edelleen sankarini.
Poistuin konsertin puolivälissä hetkeksi toilettiin. Vierustoverini kertoi, että Patti kävi kesken keikkansa istumassa paikallani. Katseli ja kuunteli bändiään penkistäni käsin hetken. Olen kateellinen Antille.
Bändin toinen kitaristi Tony Shanahan heitti konsertin loppupuolella neljästi yleisön joukkoon plekran. Onnistuin saamaan niistä ensimmäisen. Banga!
Antti Marttinen:
En tuntenut uutta Banga-levyä mutta biisit kuulostivat heti melodisilta ja tuoreilta. Soundit olivat mahtavan selkeät ja äänenvoimakkuus sopiva.
Eturivissä vieressäni istunut Japa tajusi mennä vessaan juuri oikealla hetkellä, Lenny Kayen luotsaaman garage-sikermän aikana. Kun Pattilla ei ollut biisissä mitään tekemistä, hän istahti hetkeksi viereeni Japan vapaaksi jättämälle penkille.
Mikko Meriläinen:
Ja se ääni, tiedättehän.
Toivomuslistani kärjessä olivat Gandhi ja Summer Cannibals. Kumpaakaan laulua ei kuultu, mutta en poistunut paikalta pettyneenä. Kaikkea muuta.
Keikka lämpeni hitaasti, bändin välimedley tuntui yksinomaan hassulta ja esimerkiksi This Is The Girl soi väärällä tavalla kepeänä. Mutta vastapainona saatiin kuulla ihanan vaivattomalta tuntunutta, rentoa soittoa, järisyttäviä lauluja sekä tietenkin Pattin ainutlaatuisen vahvaa karismaa. Naista ei voinut kuin tuijottaa lumoutuneena – vitsaili hän sitten hyväntuulisena tai sylki lattiaan hurmiossa. Ja se ääni, tiedättehän.
Kohokohdaksi nousi hieman yllättäenkin tuoreen Banga-levyn pitkä ja intensiivinen nimibiisi, joka sai yleisön kirjaimellisesti ulvomaan mukana, sekä tänä iltana kaikkein parhaiten mukanaan vienyt Beneath The Southern Cross.
Jussi Niemi:
Ihminen voi olla 66-vuotiaanakin nuori olematta korni
Patti muistutti millainen syvyys musaan tulee siitä kun todella tarkoittaa jokaista laulamaansa sanaa. Äänen karisma ja ilmaisuvoima olivat huimaa tasoa. Selvä spontaanius käyttäytymisessä lavalla oli piristävää. Setin dynaamisuus kokonaisuutena esimerkillistä.
Lisäpisteet improvisoidusta Edward Snowden -rallista ja siitä esimerkistä, että ihminen voi olla 66-vuotiaanakin nuori olematta korni. Long may she run!