Pate Mustajärvi on kiertänyt Popedan keulilla Suomen lavoja kauemmin kuin minä olen tepastellut maan kamaralla. Klassikkoja, ikivihreitä ja hittejä yhtyeellä taitaa olla yhtä paljon kuin itselläni ikävuosia.Pate Mustajärvi on kiertänyt Popedan keulilla Suomen lavoja kauemmin kuin minä olen tepastellut maan kamaralla. Klassikkoja, ikivihreitä ja hittejä yhtyeellä taitaa olla yhtä paljon kuin itselläni ikävuosia. Tästä huolimatta kykenen muistamaan ennen keikkaa ainoastaan Kersantti Karoliinan. Totuuden nimissä olen Popedaa pyrkinyt ennemmin välttämään kuin hakeutumaan sen seuraan. Aina tähän päivään asti. Olkoon torstai toivoa täynnä ja näyttäköön minulle Tampereen sielun kaikessa kauheudessaan.
Eka kerta, vatsan pohjaa kivistää. En pysty erottamaan, onko kyseessä jännitys, pelko vai inho. Malttamattomana hoputan valokuvaajaani, koska tahdon nähdä show’n intronauhan alkupyörähdyksistä asti. Kuvaaja on kuitenkin kokenut Popedan kävijä. Hän kostuttaa nielunsa rockmiesten mökäöljyllä ja aloittaa lakonisen monologinsa: ”Finlandia-hymni pyörähtää soimaan ja se päättyy rymistelyyn. Bändi saapuu lavalle. Costellon tuulikone käynnistyy, ja Costello luo vienon veijarimaisen hymyn yleisölle. Pate tulee lavalle viimeisenä ja nostaa hattua. Keikka rykäistään käyntiin.”
Ja kas kummaa, tarina oli likipitäen tosi. Erotuksena se, että kitaristi Hautamäki oli leikkauttanut lettinsä lähes miehisiin mittoihin. Tämän seurauksena tuulikoneen efekteistä kultaisilla kutreillaan sai nauttia bassotaiteilija Jyrki Melartin.
Ensimmäinen biisi livahti ohi yleisöä tarkastellessa. Toiset tykkäävät äideistä, toiset tyttäristä; Popedasta näyttäisivät Yo-talon otannan perusteella tykkäävän niin äidit, tyttäret, pojat kuin isätkin. Nuorempi kaarti oli valloittanut enimmäkseen lavan edustaa, kun vanhemman liiton fanit fiilistelivät taaempaa. Matkalla Alabamaan, kappale jota en muistanut tietäväni, sai fokuksen siirtymään vastustamattomasti lavalle.
Ammattilaiset ovat ammattilaisia. Itse asiassa oli suuri yllätys, kuinka kovassa tikissä koko bändi oli. Jos rutiini ei omissa mielleyhtymissä tarkoittaisi samaa kuin juosten kustu, käyttäisin termiä tässä ehdottomasti. Popedan lavakunto herätti kunnioitusta ja pisti ihmettelemään, kuinka sekaisin bändin pitäisi olla, jotta se ei setistä selviäisi. Erityisesti Lacu Lahtisen ilmavaa rumputyöskentelyä oli ilo seurata kauempaakin.
Keikan edetessä kävi selväksi, ettei täältä tänään löytyisi tamperelaisuuden synkintä olemusta. Olin aavistuksen pettynyt, sillä odotin pahempaa. Ördäystä, idiotismia, tampereen murretta, kunnon juntti-meininkiä – olihan lavalla sentään suomirock-yhtye, johon liitetään tiiviisti määreet "juntti" sekä "äijä". Pate lauloi, laulatti ja tapututti, ja yleisö totteli tyytyväisenä. Pikkuhiljaa valokuvaajan luonnehdinta Popedan keikasta kirkastui. Onhan se kova bändi, mutta…
Koska oma torstai ei ollut toiveiden mukainen, toteutetaan loppuun Heidille tehty lupaus. Laitetaan tähän, että se oli vitun hyvä keikka. Itse en allekirjoita tuota vulgaaria superlatiivia, mutta oli se hyvä. Hyvä, perus rock-keikka, mutta ei sitä materiaalia pidemmän päälle jaksa. Ei varsinkaan seuraavana aamuna, joka valkeni orastavaan ohimon tykytykseen ja toistolla korvissa soivaan Kaasua, komisario Peppone -rallatukseen.
Teksti: Juha Leveelä
Kuvat: Jaakko Niemelä