Portugalissa festarikausi jatkuu joulukuussakin – raportti Lissabonin Repasseado-festivaalin pyörteistä

Tanssijoin vahvistettu Omiri räiskyy energiaa.
Matti Komulainen

Repasseado Festival Lisboa
4.–5.12.2021
Lissabon, Portugali.

Teksti & kuvat: Matti Komulainen

Repasseado on lissabonilainen artistien liittoutuma. Sen jäseniä yhdistää omatoimisuus, vaihtoehtoisuus ja uuden etsintä. Mukana on punkin DIY-asennetta, indien paloa riippumattomuuteen sekä toisintekemisen estetiikkaa. Nimi viittaa paitsi samannimiseen perinnetanssiin, myös menneisyyden ja nykyisyyden, samoin kuin erilaisten ihmisten epämuodolliseen kohtaamiseen.

Kaksi vuotta koossa olleessa ryhmässä vaikuttavat folktronica-duo Bicho Carpinteiro, kantaaottavan sähäkkä rock-yhtye Lusitanian Ghosts, vanhaa lauluperinnettä 2020-luvulle tuova laulaja-multi-instrumentalisti Joana ”A Cantadeira” Negrão, elektro-folk-artisti Omiri ja tribaali-tehotrio Seiva. He ilmentävät modernin ennakkoluulotonta dogmaa, joka on herättänyt närää perinnettä puristisesti vaalivissa etabloituneissa piireissä.

Lusitanian Ghosts on yksi joukkion kokoavista tekijöistä. Indiebändi on itsessään kollektiivi, jossa soittaa myös muissa Repasseado-yhteyksissä vaikuttavia muusikoita. Kullakin kokoonpanolla on kuitenkin oma, vahva identiteetti ja sen myötä toisistaan poikkeava ulosanti. Lusitanian Ghosts esimerkiksi tekee musiikkinsa pitkälle vanhoilla ja pääosin jo unohdetuilla portugalilaisilla kielisoittimilla kytkien runollista rock-ilmaisua rikkaaseen folk-perinteeseen.

Lusitanian Ghostsin Neil Leyton on musisoinut muun muassa Mike Monroen kanssa.

Kontrasteja ilmaisuun tuovat Lusitanian Ghostsin soittajien eripariset taustat. Esimerkiksi campaniça-kitaristi O Gajo loi maineensa portugalilaisessa punk-skenessä jo 1980-luvun lopulla. Koplan lissabonilaissyntyinen laulaja-kitaristi Neil Leyton taas varttui Kanadassa ja aloitti siellä perustamassaan art-glam-bändissä The Conscience Pilate ja on sittemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Mike Monroen kanssa. Lisäksi Leyton tulkitsi kappaleen 11th Street Kids Hanoi Rocksin tribuuttilevylle 11th Street Tales jo vuonna 2000.

Repasseadon ideoivat alalla pari vuosikymmentä vaikuttaneet Vasco Ribeiro Casais ja Joana Negrão.

Joulukuisena viikonloppuna Repasseado-väki järjesti ensimmäisen nimikkofestivaalin kotikentällään Lissabonissa. Ohjelmassa oli kunkin ryhmän oma keikka sekä yllätysohjelmana kaksi lastenkonserttia, joissa kasvatettiin huomisen liveyleisöä elävän musiikin vastaanottamiseen.

Tapahtumapaikka oli vuonna 1931 valmistunut kulttuuriareena Capitólio, jonka arkkitehtuuri edustaa pelkistettyä modernismia. Talo toimi alunperin elokuvan pyhättönä mutta esitteli yleisölle myös teatteria ja musiikkia. Nykyään sen tarjonta kattaa artisteja portugalinkielisen maailman tähdistä Devin Townsendin, The Darknessin ja Melanie C:n kaltaisiin nimiin.

Repasseado Festival Lisboa valtasi Capitólion koko viikonlopuksi.

Lissabonin vanhan huvialueen Parque Mayerin helmi sijaitsee sivukadulla valtaväylä Avenida da Liberdaden ja kasvitieteellisen puutarhan välissä. Festivaali generoi jyrkkiä kontrasteja ympäristöön. Punkmaisen remakka, sähköisesti efektoitu ja DIY-henkisen eksperimentoiva folk-rock edusti aika lailla vastakkaista maailmankuvaa kuin läheisen bulevardin luksusbrändien vilinä Stella McCartneyn nimikkopuodista Louis Vuittonin, Cartier’n ja Guccin kaltaisiin lippulaivaputiikkeihin.

Lauantain huumaa

Lissabonissa asuu yli 500 000 ihmistä ja sen metropolialueella noin kolme miljoonaa, lähes kolmannes koko Portugalin väestöstä. Kaupungissa riitti ohjelmaa joulukuussa. Samaan viikonloppuun osui kaikkea pistekonserteista amerikkalaisen indie-elokuvan katselmukseen.

Festivaalit ovat siirtyneet sisätiloihin tässä vaiheessa vuotta, sillä vallitsevat lämpötilat 17 asteen päivähuippuineen ovat paikallisille talvisen koleita. Sinänsä se ei estä ulkoaktiviteetteja. Väkeä istuu ruoan ja juoman ääressä yhä auki olevilla terasseilla toppatakeissaan, pipoissaan ja muissa kylmän sään tamineissa nestekaasulämmittimien puhkuessa väistämätöntä vastaan.

Lusitanian Ghosts operoi uutta tuloaan tekevillä aavekitaroilla.

Capitóliossakin aisti joulukuun sään, sillä rakennuksia ei lämmitetä kalliin energian vuoksi samalla tavalla kuin meillä. Myös ohuet ja eristämättömät ikkunat ja muut rakenteet takaavat, ettei takkia tulisi jättäneeksi narikkaan, jos sellainen olisi. Istumakonserteissa kun ei suoranaisesti tule kuuma, vaikka sää muuten vastaa ihan kohtalaista meikäläistä kesäkeliä.

Lusitanian Ghosts käynnisti Repasseadon iltakonsertit. Ohjelma oli poimittu bändin kahdelta albumilta, joista uudempi Exotic Quixotic ilmestyi marraskuun lopulla. Levy tehtiin ammoisin kielisoittimin, jotka muistuttavat tavanomaista kitaraa mutta ovat kooltaan hieman pienempiä. Lisäksi niissä on enemmän kieliä, jopa 18 terceiran tavoin. Se taas vaikuttaa viritykseen ja sointiin.

Lusitanian Ghostsin settiin oli sovitettu pulssia laskeva suvanto.

Eksoottisten kielisoitinten moniäänisyys rikastutti oleellisesti puoliakustista indierockia. António ”Tó-Zé” Bexigan campaniça-tyylittely kynsin ja jousella, Abel Bejan terceira, Vasco Ribeiro Casaisin braguesa, João ”O Gajo” Moraisin rokkaava ja rollaava campaniça sekä ruotsalaisvahvistus Mikael Lundinin amarantina kasvattivat kukin osaltaan äänikuvan kerroksellista moniulotteisuutta.

Livesaundia muhkeutti rumpali João Sousan satsi, jota oli täydennetty nelikulmaisella adufe-perkussiolla. Klangia tanakoitti osaltaan myös Rui Rodriguesin semiakustinen bassottelu. Ilmankos yhtä lailla debyyttialbumin helmet kuten Let It Soar, Blossom ja Past Laurels kuin tuoreen levyn voimapalat Never Less Than Lonely, For The Wicked ja nimiteos Exotic Quixotic suorastaan liekehtivät. Intensiteetti oli sitä luokkaa, että laulaja-lauluntekijä Neil Leyton oli sovittanut setin keskelle suvannon, joka osaltaan kehitti dynaamiikkaa kokonaisuuteen.

Seiva luo shamanistista meininkiä rytmi edellä.

Seivan vimmainen neo-folk toi hetkittäin mieleen Sielun Veljien ja Motelli Skronklen varhaisen tribaalimeiningin. Trio lisäsi live-energiaansa vaihtuvilla instrumenteilla kieli- ja lyömäsoittimista säkkipilleihin. Joana Negrãon, Rita Nóvoan ja Vasco Ribeiro Casaisin kollektiivinen työstö kaartui sen myötä sielukkaasta liidosta letkeään sambarytkeeseen, joka tarttui yleisöön kyselemättä.

Seivassa traditio ja nykyinen indie-ilmaisu ovat tarkasti tasapainossa.

Kuulaan hehkutuksen ja maanläheisen jytinän liitosta välittyi vahva bändihenki. Intuitiivisen tarkka soitto on edennyt harppauksin kolmikon debyyttialbumin Seiva (2015) sinänsä hallitun tasapainoisesta maailmanmusiikillisesta fuusiosta. Trio synnyttikin iloista poreilua, jossa kaikilla osatekijöillä oli yhtäläinen painoarvo, ja joka otti myös yleisön tarkasti huomioon.

Omiri vie tunnelmia jälleen eri leveleille. Kaikista soittimista ja koneista vastaavan Vasco Ribeiro Casaisin ideana on tutkia eri maakuntien kansanmusiikin taitajia, tallentaa heitä ja yhdistää perinneaineistoa moderniin sointiin. Työssään hän hyödyntää yhtä lailla uusinta teknologiaa kuin aitoja instrumentteja. Setissä soivatkin digikaluston rinnalla muun muassa säkkipillit, vanha ruotsalainen jousisoitin avainviulu sekä kotoperäiset braguesa ja cavaquinho, josta kehitettiin aikoinaan ukulele. Lavalla nähtiin myös tanssijat Maria Antunes ja Guilherme Lamy, joiden kehonkielessä yhdistyi perinnetanssien askellus urbaaniin fleksailuun, hiphopiin, jazztanssiin ja electric boogieen Filipa Peraltinhan koreografioin.

Omiri on Vasco Ribeiro Casaisin projekti, joka päivittää perinnettä 2020-luvulle.

Omiri muokkasi originaaleja paikoin radikaalisti ja myös improvisoi lavalla. Lisäksi taustalle heijastettiin videoita, joissa esiintyivät alkuperäismateriaalin laulajat ja soittajat. Aineistosta oli leikattu tarkasti rytmiikkaan natsaavaa viitteellistä ja usein hauskaa kuvitusta. Näinkin kansallista sävelaarteistoa voi tuorestaa, jotta musiikki puhuttelee uusia kuulijoita. Omiri tuokin aidosti kansanomaista traditiota tähän hetkeen tuorein näkemyksin ja kunnianhimoisin ottein.

Pyhän menot

A Cantadeira on laulaja-muusikko Joana Negrãon sooloprojekti, jossa hän miksaa lusitanialaisten naisten ikiaikaista kertomaperinnettä 2020-luvun metodiikkaan. Capitólion lavalla hän kasvatti latautuneet laulutulkintansa moniääniseksi ja kerrokselliseksi ulosanniksi luuppaamalla. Vokaalitaidetta hän pohjusti konepulssein, adufella ja isolla lattiatomilla paikoin hyvin isoiskuisesti. Urbaania tulokulmaa kokonaisuuteen ujutti beatbox, jota solisti sämpläsi osaksi flow’taan.

Multi-instrumentalisti Joana Negrão laulaa maanläheisesti.

Negrãon lämpimän tumma fraseeraus latasi ilmaisuun laajan emotionaalisen skaalan ja toi musiikin iholle. Konsepti perustuu portugalilaiseen cancioneiro-traditioon mutta elää tässä ajassa juuri ennakkoluulottoman lähestymistavan sekä nykykontekstissa resonoivan rohkean toteutuksen ansiosta.

Bicho Carpinteiro on yhtä lailla raivannut oman polkunsa kansan- ja perinnemusiikkien haastavalla kentällä. Rui Rodrigues ja Vasco Ribeiro Casais virittävät soonisen jännitteen soitteisiinsa kokeellisessa ilmapiirissä, eläähän duon projekti edelleen sen suhteen, mitä tulee erilaisten elementtien keskinäiseen tasapainoon ja rooliin.

Bicho Carpinteiron Rui Rodrigues ja Vasco Ribeiro Casais vievät juurimusiikkia uudelle tasolle.

Niin tai näin, yleisön edessä homma vaikutti jo hyvin valmiilta. Levykin on suunniteltu julkaistavaksi vuonna 2022. Aidot instrumentit, kuten braguesa, beiroa, cavaquinho, rummut, samoin kuin sähköinen arsenaali synineen ja sormioineen mahdollisti laajan liikkumavaran sisällöllisesti ja fyysisesti. Usein kaksikko näyttikin aikaansaannoksistaan ylpeältä rock-duolta, joka tykitti isolla festariestradilla desibelejä säästämättä.

Seiva tarjosi junnuyleisölle tarinoita Portugalin eri kolkista aidoin soittimin.

Nassikoille oli omaa ohjelmaa. Itse asiassa Repasseadon ihka ensimmäinen keikka oli lastenkonsertti Da Seiva à Árvore, joka innosti pikkuväkeä osallistumaan – liikkumaan, tanssimaan ja tekemään käsieleitä. Opettavainen ja samalla elämykselliseksi rääpälöity Da Seiva à Árvore -produktio matkusti Portugalin ympäri lasten kanssa perinteisten laulujen kuljettamana.

Vokalisti-muusikko Joana Negrão, lyömäsoittaja Rita Novóa ja multipelimanni Vasco Ribeiro Casais ottivat pienet ja vähän isommat haltuun silkalla välittömyydellään ja lässyttämättä. Trio oli kuin Portugalin Fröbelin Palikat, hallitsivathan he soiton ja laulun ohessa koko yleisöä hauskuuttavan showmeningin.

Da Seiva à Árvore pani vipinää pikkukansalaisiin.

Nuorimpaan yleisösegmenttiin iski myös Takatum, jonka esitys Ah! Ah! Ah! oli sanaton musiikki- ja rytmikokemus. Hurlumhein tulokulma vetosi kyllä myös aikuiseen kuuntelijaan. Miimikko-tanssijat Marta Coutinho ja Raquel Pereira Rego, lyömäsoittaja Ruca Rebordão sekä selloa ja klarinettia soittanut Sandra Martins loivat riemukkaan akustisen äänimaailman. Jousisoittimen ja puupuhaltimen orgaaninen lämpö sulautui berimbaun ja monien muiden vermeiden rekistereihin. Se että mukana oli yli 170 levyllä soittanut ja musiikkiin syntymäpaikkansa Angolan lisäksi muun muassa Brasiliassa ja Australiassa perehtynyt mestari Rebordão, valoi hullutteluun vankan perustan, joka sykäytti sävykirjollaan.

Takatum johdatti kuuntelijat sointien ja rytmien ihmeellisyyksiin.

Kaikesta koetusta välittyi kunkin yhtyeen ja artistin urallaan kulkema matka. Esimerkiksi Joana Negrãon, Vasco Ribeiro Casaisin ja Rui Rodriguesin juuret ovat kollektiivissa Dazkarieh. Jäsenistöltään vaihtuva kokoonpano perustettiin vuonna 1999 ja se operoi 15 vuoden ajan. Keikkoja kertyi Euroopan eri kolkkien lisäksi Meksikoa ja Kanadaa myöten. Dazkariehilta julkaistiin kaikkiaan seitsemän albumia, joissa yhdistyi laaja vaikutteisto ibeerisistä soinneista pohjoisafrikkalaisiin mausteisiin, Atlantin takaisia virtauksia kaihtamatta.

Kaikki tuo, samoin kuin muiden kanssasoittajien saavutukset kaikuivat Repasseadossa. Tulos? Ulkoisesti pienimuotoinen mutta sisällöltään huikea festivaali, jossa vallitsi välitön ja lämmin tunnelma.

Ruca Rebordão on portugalilaisen musiikin legenda, joka on soittanut ”kaikkien” kanssa.