Teksti: Henri Eerola (HE) ja Toni Keränen (TK), kuvat: Sami Lommi
Kaksi vuotta sitten kotimaan festivaalikartalle rysähti, hieman jopa puun takaa, uusi metallitapahtuma, jolla oli heti kättelyssä kovat piipussa. Itse en olosuhteiden pakosta päässyt tähän Nordiksen jäähallilla järjestettävään spektaakkeliin tutustumaan vasta kuin nyt, sen kolmantena kertana, ja ensikokemuksena lätkäpyhäkön ja parkkialueen yhdistelmä on konseptina mielenkiintoinen, mutta jättää ilmaan myös kysymysmerkkejä tulevien vuosien osalta.
Hellsingin ehdottomia valttikortteja ovat sisätilan fasiliteetit ja kolmoslava sisätiloissa hyvillä puitteilla, mutta eritoten yleisömäärä pohdituttaa. Tämän vuoden 8 000 päivittäistä asiakasta on ulkoalueen näkökulmasta vielä siedettävä, mutta esimerkiksi sateen aikana perjantaina jäähallin sisätila muuttui silmänräpäyksessä hapettomaksi ihmismassaksi. Jos olisin halunnut tähän nimenomaiseen aikaan poistua, olisi tämä ollut helpommin sanottu kuin tehty, koska varsinaiselle tapahtuma-alueelle kuljetaan koko hallin läpi takaovelle.
Tapahtuma on kuitenkin nuori, ja logistiset haasteet on tehty ratkaistaviksi, joten uskon, että tähänkin asiaan saadaan helpotusta, jos se suinkin on mahdollista toteuttaa. Yleisöpalautetta seuratessani huomasin, että kiitosta jaettiin moneen otteeseen asioista, joita oli viime vuodesta parannettu. (HE)
Perjantai
Saapuessani alueelle Kiuas oli jo ehtinyt hyvän aikaa lyödä löylyä ja aina yhtä hyväntuulinen helsinkiläisyhtye alan liukaskielisin sanaseppo Ilja Jalkanen keulillaan paketoi tällä keikalla debyyttialbuminsa The Spirit of Ukko -juhlakiertueen. Näiden vekkuleiden keskinäistä sanailua on aina yhtä viihdyttävää seurata, eikä soittokunnossa ole naputettavaa, iskusävelmien tärähtäessä kuuloelimiin kuin suoraan levyltä. Kiukaan comebackia on kestänyt jo neljä vuotta, ja tässä välissä on vastaanotettu pikkulevyn verran myös uutta musiikkia, ja koska yhtyeen vetovoima ei näytä hiipumisen merkkejä, yleisön ja yhtyeen silminnähden nauttivan synergiastaan, toivon Kiukaalle vielä pitkiä jälkilämpöjä.
Päälavalla rymisteli seuraavaksi Janne Wirmanin yhdessä veljensä kanssa luotsaama Warmen, joka solahtaa Bodomin-nälkään aina yhtä vaivatta. Rivakka melodeath on omasta mielestäni klubimusaa, ja se maniaa lähennellyt intensiteetti, joka koettiin viime kesänä Tuskan telttalavalla, jäi nyt auringonpaisteessa saavuttamatta. Eniten vauhtia yleisöön saivat vähemmän yllättäen pari COB-lainaraitaa. Metalliyleisön ikisuosikin ikivihreitä soisi kuulevan Warmenin keikalla jatkossakin, niin suuria tunteita nämä kappaleet ihmisissä edelleen esiin tuovat.
Itselleni vielä viikko ennen festivaalia täysin tuntematon Kanonenfieber oli henkilökohtaisesti koko viikonlopun suurin onnistuja. Kaiken järjen mukaan pikimustan death metalin ei pitäisi resonoida näihin kuuloelimiin ollenkaan, mutta jotain merkillistä ja kiinnostavaa jäi takaraivoon kummittelemaan, kun saksalaisyhtyeen musiikkiin etukäteen tutustuin. Onneksi tajusin kohdistaa katseeni kakkoslavalle, sillä tästä varietee-esityksestä ei saanut silmiään irti, vaikka kesken keikan taivas repesi ja normaalisti mukavuudenhaluni olisi juoksuttanut sateensuojaan.
Ensimmäisen maailmansodan kauhuista laulavan, sen aikaisissa sotisovissa ja mustissa hupuissa esiintyvän viisikon kiintopiste on kärisijä Noise, jonka pantomiimiperformanssi on nähtävä omin silmin. On kummallinen kontrasti nauraa vedet silmissä, kun samaan aikaan artisti referoi äidinkielellään sotarintamalla kirjailtuja päiväkirjamerkintöjä. Kummallinen ja viihdyttävä konsepti toden totta. (HE)
Candlemass on määritelmällisesti tuomiopäivän musiikkia ja doom metalin suuria pioneereja, mutta yhtyeessä on myös hyvin paljon lämpöä ja herkkyyttä. On suoraan sanottuna sydäntä lämmittävää seurata vanhoja herrasmiehiä tykittämässä painaville riffeille perustuvia biisejään.
Vanhojen merkkiteosten rinnalla myös vuoden 2022 Sweet Evil Sun -levyn nimibiisi puolusti hyvin paikkaansa. Kappale tuo myös hienosti esiin laulaja Johan Langquistin muhevan äänen. (TK)
Sisälavalla ihmisiin vauhtia pistänyt puolalainen Decapitated on suomalaisyleisön suosikkina tätä nykyä myös osaksi suomalainen, kun viime vuoden marraskuussa mikrofonin varteen kiinnitettiin Mors Subitasta tuttu Eemeli Bodde. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta Wacław ”Vogg” Kiełtykan ryhmä elävänä, ja valitettavasti ensipuraisu ei jättänyt kummoista jälkimakua.
Kaikkein häiritsevin elementti oli sisälavan äänentoisto, joka ainakin omiin korviin kuulosti sen verran köykäiseltä puurolta, että hetken istumakatsomossa tilannetta ihmeteltyäni kipitin kentälle, eikä ääni siitäkään suunnasta juuri parantunut. Eniten tästä kärsi vokalisti Bodde, jonka huuto jäi pahasti muiden instrumenttien jalkoihin.
Kakkoslavan perjantain pääesiintyjä, industrial metalin isä, äiti ja veljenpoika Fear Factory on jo yli kaksi vuotta kiertänyt alkuperäisen vokalistin Burton C. Bellin korvanneen Milo Silvestron kanssa. Vaikka Bellin loppuaikoina oli jo päivänselvää, ettei herra suoriudu lauluosuuksistaan kunnialla, tuntui silti ristiriitaiselta ajatukselta nähdä kalifornialaislegendan komentajana ketään muuta. Italialaisvahvistus on äänensä puolesta kuin nuori Burton, ja vaikka en normaalisti hiilipaperikopioinnista oikein perusta, ovat nämä sävellykset niin isoja, että ainakin tällä kertaa riittää, että ne kuulee ja kokee siinä muodossa ja sillä intensiteetillä kuin kolme vuosikymmentä sitten.
Tänä kesänä yhtye juhlii klassikkolevynsä Demanufacturen kolmikymppisiä, mutta omasta mielestäni ne suurimmat yleisöreaktiot saatiin vasta tätä läpileikkausta seuranneen hittikimaran aikana. Ottaen huomioon, miten äänekkään vastaanoton Digimortalin avainraidat saivat yleisössä, en yhtään ihmettelisi, jos tämän levyn 25-synttäreitä juhlittaisiin ensi vuonna. (HE)
King Diamond on allekirjoittaneelle jännä artisti. Mercyful Fatesta ponnistaneen miehen levyt, varsinkin Conspiracy ja The Eye, ovat hyvinkin rakkaita, mutta keikkaolosuhteissa homma ei lähde lopullisesti lentoon.
Ja siltikään mikään ei ollut tälläkään kertaa varsinaisesti vialla. Mestari ja yhtye olivat verevässä iskussa ja Sleepless Night ynnä muut mestariteokset soivat vakuuttavasti. Ehkä syynä on kuitenkin Kinkun persoonallinen laulutyyli. Korkea falsetti toimii levyllä, mutta livenä se saattaa olla päällekäyvyydessään itselleni liikaa. (TK)
Lauantai
Omaan makuun heikommin vastannut kakkospäivä alkoi omalla kohdalla vasta kello kuuden maissa, jota ennen ehdin toteamaan kaukaa Kanadasta matkustaneen Angelmakerin avustuksella, mikä valtaosassa tämän hetken deathcore-yhtyeissä on vikana.
Siitä, minkä Suicide Silence aikalaisineen pisti vuosituhannen vaihteessa alulle, eli sävellykset ja sisältö edellä brutaalista paahdosta huolimatta, ei nykybändeissä ole tästä dynamiikantajusta mitään jäljellä. Kolmen kitaristin ja kahden huutajan myötä estradilla oli kyllä porukkaa suorittamassa, mutta mikään lavalta ulos kuulunut ei perustellut tätä henkilömäärää. Kummallisin näky oli entinen Rings of Saturn -vokalisti Ian Bearer, jonka ulkoinen habitus ei istunut muun yhtyeen presenssiin sitten ollenkaan, ja valtaosan ajasta herra lähinnä tuplaili kollegansa Casey Tyson–Pearcen korinoita. (HE)
Michael Schenkeriä on tullut vuosien varrella nähtyä useita kertoja lavalla, mutta useimmiten kokemus on ollut jollain tasolla pettymys. Yhtenä syynä ovat olleet biisivalinnat, jotka ovat henkilökohtaisesti jättäneet toivomisen varaa. Juuri niitä omia suosikkejani ei vain ole tullut tarpeeksi.
Nyt tilanne kuitenkin korjaantui kertaheitolla, kun mies kiertää viime vuonna ilmestyneen My Years With UFO -levyn teemalla. Doctor Doctorin ja Lights Outin kaltaisilla UFO-klassikoilla ei voi hävitä ja erityisesti eeppisen Love to Loven todistaminen oli tällä kertaa äärimmäisen sykähdyttävää.
Aiemmin H.E.A.T:in ja Skid Row’n laulajana toiminut Erik Grönwall oli myös mies paikallaan tälle kiertueelle. Ruotsalaisvokalistin vahva ääni kantoi legendaariset kappaleet entistäkin uljaampiin sfääreihin ja onkin vahinko, että ainakin huhut väittävät, ettei yhteistyö Schenkerin kanssa jatku kiertuetta ja tulevaa Don’t Sell Your Soul -levyä pidemmälle. (TK)
Etukäteen koko viikonlopun henkilökohtaisesti kiinnostavimman esiintyjän, eli reilu kymmenen vuotta sitten Marseillessa perustetun Landmvrksin esitys oli todella positiivinen kokemus. Sikisi Linkin Parkista, syntyi Bring Me the Horizonista, kärsi Architectsin aikana… Vitsit sikseen, mutta hetken aikaa oli fiilis, että Hellsinki-yleisön edessä ristiinnaulitseminen saattaisi hyvinkin olla muuhun esiintyjäkaartiin aika huonosti istuvan ranskalaisbändin kohtalona. Viimeistään siinä kohtaa, kun lavalla alettiin spreijaamaan tägiä.
Syystä tai toisesta levyllä hieman etäiseksi jäänyt musiikki aukesi livenä aivan eri sfääreihin, eritoten ääniarsenaalillaan vakuuttaneen Florent Salfatin ansiosta. Persoonallisella äänellä siunattu, langanlaihalta ja harmittomalta skeittipojalta näyttävältä vokalistilta irtosi murinat, korinat, falsetit siinä missä konekivääriräppäys, ilman että ilmassa oli taidonnäyte-esityksen makua. Todella vakuuttava keikka kotimaassaan ja muualla manner-Euroopassa jo suurta suosiota nauttivalta nuorelta viisikolta, joka ensimmäisellä Suomen-keikallaan harmillisesti oli hieman väärässä paikassa, yleisömäärän jäädessä maltilliseksi.
Hardcore metalin ikinuorta soihdunkantajaa Hatebreediä saatiin odotella takaisin Suomeen 9 vuotta, ja ainakin omaan silmään vaikutti siltä, että Jamey Jastan yli kolmekymmentä vuotta luotsaama rymyryhmä oli yksi viikonlopun odotetuimmista. Koko viikonlipun hieman horroksessa vaeltanut festivaalikansa sanalla sanoen pakotettiin liikkeelle, kun genrensä kovin hypeman Jasta piiskasi viikonlopun suurimman circle pitin rullamaan koko reilun tunnin kestäneen jumppatunnin ajan. Kahdeksan pitkäsoittoa motivaatiomusiikkia takaa sen, että hittejä riittää, ja kun esiintyjän energiatasot pysyvät tapissa herkeämättä, on katsojienkin pistettävä jalalla koreasti vailla huilitaukoja.
Hatebreed on edelleen todella kovassa kunnossa, ja valtaosasta sen avainkappaleita on muodostunut elämää suurempia asennemetallin ikivihreitä, joiden rinnalla uudemmat lekat Honor Never Dies ja Looking Down the Barrel of Today soivat yhtä lailla vakuuttavasti. Viihdyttävä pyrähdys, ja toi varmasti hymyn jokaisen keikkaa seuranneen huulille. (HE)
Schenkerin kaltaisen iloisen yllätyksen aiheutti Venom. Tämäkään edelläkävijäyhtye ei ole aina yltänyt maineensa tasolle keikkaolosuhteissa, mutta nyt annettiin tulla tiukasti ja antaumuksellisesti. Vaikutelmaa tuki laulaja-basisti Cronosin timmiin kuntoon revitty lihaksikas olemus.
Tälläkin kohtaa ilahdutti se, että biisikatraassa oli mukana myös tämän vuosituhannen tuotantoa. Rokkaavat Pedal to the Metal ja varsinkin Long Haired Punks toimivat hyvin Bloodlustin, Countess Bathoryn ja muiden tunnetumpien kappaleiden seassa.
Ensimmäisen encore-setin aikana nähtiin ja kuultiin myös sykähdyttävä kunnianosoitus hiljattain kuolleelle metallin jättiläiselle Ozzy Osbournelle. Kolmen kappaleen Black Sabbath -medley (Children of the Grave, Symptom of the Universe, Paranoid) sai myös yleisön hurmioon.
Keikan aikana ei säästelty liekkipatsaiden määrässä ja akti oli todellista vanhan koulukunnan heavy metalin juhlaa. Jos jostain haluaa valittaa, niin siitä, ettei mukana ollut Venomin paras kappale eli 7 Gates of Hell. Kotiin sai lähteä tallustamaan silti valtaisa virne naamallaan. (TK)