R.E.M. | 9.9.2008 Finnair Stadium, Helsinki

Joskus 1990-luvun alkupuolella onnistuin saamaan c-kasettikopion R.E.M.:n Gravity-nimisestä bootlegista. Mestarillisen Automatic For The Peoplen (1992) ohella se on minuun suurimman vaikutuksen tehnyt R.E.M.-äänite. Green-levyn (1988) jälkeistä kiertuetta dokumentoineella kasetilla yhtye oli terävä ja tunteellinen, elämänsä iskussa, ja se soitti kaikki siihenastisen uransa parhaat kappaleet. Samoihin aikoihin minulla oli tapana ostaa yhtyeen kaikki Oulun Diskeristä löytämäni singlet osoittaakseni itselleni ja ystävilleni yhtyettä kohtaan tuntemaani lojaalisuutta. R.E.M. oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen periaatteessa suoraviivaisella mutta barokkisen hienostuneella popillaan.

Yhtyeen musiikki oli melankolisuudestaan huolimatta omituisen hyväntuulista, syvällistä ja koskettavaa muttei kuitenkaan angstista. Michael Stipen laulamat melodiat eivät muistuttaneet kenenkään muun yhtyeen kappaleita, kukaan tietämäni kitaristi ei soittanut samalla tyylillä kuin moppitukkainen Peter Buck, yhtyeen jäsenten lukutoukkamainen habitus ja arvoitukselliset sanailut tuntuivat hevin kyllästämässä pohjolassa todelliselta vaihtoehdolta. Leimauduttuani yhtyeeseen kaikilla keksimilläni tavoilla en voinut välttyä vittuilulta ja homottelulta.

Kaatosateessa puoli tyhjällä stadionilla värjötellessä odotukset olivat sekavat ja kaksijakoiset. Yhtyeen alkuperäisen rumpalin, Bill Berryn, eroamisen jälkeen R.E.M.:n pyrkimys uudistua ja vanheta arvokkaasti on tuottanut alati kehnompia tuloksia. Vuoden 2005 Hartwall Arena -keikka jätti jäykän ja valjun maun. Vanhaa suosikkiyhtyettä kohtaan alkoi tuntea välinpitämättömyyttä ja sääliä. Keväällä julkaistu, energinen Accelerate-albumi oli sentään virkistävä paluu kohti alkuaikojen suoraviivaista poppia, mutta senkin suurin ansio tuntui olevan siinä, että se toimi lähinnä muistutuksena – tosin tarpeellisena sellaisena – siitä, kuinka suuresti yhtye on vaikuttanut seuraajiinsa. Eihän esimerkiksi illan toisen lämmittelijän, Editorsin, ja sen Amerikanserkun, Interpolin, musiikkia voi käsitellä ilman R.E.M:ia.

Roudareitten viritellessä Rickenbackereita odotukset alkoivat nousta. Olisiko luvassa tuttua hunajaista helinäsoundia? Peter Buckhan on erehtynyt kajoamaan epähuomiossa välillä Les Pauliin ja Fendereihin, mutta ei ole onnistunut saamaan niistä ilmoille kuin kankeita voimasointuriffeja ja muutaman diudiu-soolon. Musta-valkoisen lapionsa varressa mies on sen sijaan ässä.

What´s The Frequency Kennethilla alkanut show käynnistyi hieman tunnustellen uuden materiaalin parissa, mutta pureutui pian yhtyeen vanhempaan tuotantoon. Ja tästähän sadetta pelkäämätön, tosi faneista koostunut yleisö tykkäsi. Settiin mahtui koko joukko harvinaisuuksia, joita yhtye ei ole soittanut juurikaan livenä. Säätä manannut, ensimmäinen helmi So. Central Rain on yksi yhtyeen kaikkien aikojen parhaimpia lauluja. Chronic Town -ep:n Million huvitti hölmöillä riimeillään ja turbovauhtia kaahanneella Joy Division -kompilla. Jämerän bassoriffin vetämä Cuyahoga soitettiin Editorin vaatimuksesta. Konsertin ensimmäinen huippu saavutettiin, kun iki-ihanaa The One I Lovea seurasisurrealistisesti potkiva Ignoreland. Vain hetkeä myöhemmin saatiin nauttia Electroliten, Losing My Religionin ja Find The Riverin parantavasta mystiikasta. Myös Accelerate-levyn kappaleet taipuivat levyversioitansa notkeampaan ja helisevämpään asuun ja osoittivat todellisen hienoutensa.

Kiertuerumpali Bill Rieflin soitti raskaammalla kädellä ja fillaili huomattavasti enemmän kuin Bill Berry, jonka ekonominen ja pohdiskeleva soitto oli klassisen R.E.M.-soundin avaintekijöitä. Toisen keihään varressa häärinyt luottomies, Scott McCaughey, annosteli saksihyppyihin innostuneen Buckin helkkyvän kitarismin sekaan sopivasti säröä ja feedbackia. Illan oikeutettu tähti oli kuitenkin virkeän oloinen Michael Stipe, joka ei ole selvästikään jättänyt jumppatunteja väliin. Tuttua, sarkastista huumoria sisältäneet välispiikit ja energinen esiintyminen pakottivat seuraamaan ja saivat unohtamaan olosuhteet, encoreissa artisti kävi osoittamassa kiitollisuuttaan eturivin faneille kädestä pitäen. Viimeisenä encoreina soitettujen Orange Crushin ja It´s The End Of The Worldin aikana lavalla taisi olla koko kiertueen miehitys, juhlatunnelma oli huipussaan lavalla ja katsomossa.