Iceland Airwaves
Reykjavík, Islanti
2.–4.11.2023
Teksti ja kuvat: Aleksi Kinnunen
Tyypillinen tapa markkinoida pohjoista kulttuuria on outouden ja synkkyyden kautta.
Tähän rakoon on iskenyt kuluvalla viikolla Messukeskuksen täyttävä Slush, joka suorastaan juhlii Suomen kammottavinta vuodenaikaa.
Kukapa tänne haluaisi tulla tähän aikaan, ironiset plakaatit ovat kyselleet Pasilassa kansainvälisiltä vierailta.
Jokseenkin sama lähtökohta on Islannin Reykjavíkissa vuodesta 1999 järjestetyllä ja marraskuulle sijoittuvalla Iceland Airwaves -musiikkifestivaalilla.
Lentoyhtiön sponsoroima tapahtuma kerää Reykjavíkiin kasoittain ulkomaisia artisteja, mediaa sekä festarivieraita ajanjaksolle, joka muutoin on Islannissa turismin – tuon kalastuksen ohi ampaisseen saarivaltion ykköselinkeinon – kannalta hiljaisempaa kautta.
Kesäkuukausina, jolloin sadat tuhannet matkaajat saapuvat Islannin luonnonihmeiden äärelle, tuskin olisi mitään järkeä järjestää vastaavaa tapahtumaa esimerkiksi riittämättömän majoituskapasiteetin kannalta.
Tänä vuonna lisäeksotiikkaa ja aitoa jännitystä tapahtumaan toi se, että festivaali järjestettiin keskellä uutiskynnyksen Suomessakin ylittäneitä maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkausuhkaa.
Esimerkiksi monen suunnittelema vierailu maineikkaaseen Blue Lagoon -kylpylään peruuntui, kun tuhansien pienten maanjäristysten keskus kohdistui noin kolmekymmentä kilometriä pääkaupungista sijaitsevan matkailukohteen liepeille.
Islanti tunnetaan musiikkikulttuuristaan, jonka kansainvälisen pohja valettiin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella lähinnä Sugarcubesin, Björkin ja Sigur Rósin toimesta.
”Loistava festivaali. Tämä kokoaa yhteen erityyppistä musiikkia. Vuosi toisensa perään täällä tapaa samoja tuttuja kasvoja, joten teemme selvästi jotain oikein”, Islannin presidentti Guðni Thorlacius Jóhannesson kommentoi Soundille festivaalin avajaistilaisuudessa.
Presidentti kertoi kuvaavan tarinan islantilaisten musiikki-intoilusta. Hän vieraili hiljattain pohjoisislantilaisessa kaupungissa, jonka 300 oppilaan koulussa jokainen noin kymmentä oppilasta lukuun ottamatta harrasti musiikkia.
”Ihan koska he tykkäävät siitä. Jokaisesta ei tietenkään tule kuuluisaa laulajaa tai rokkaria”, presidentti summasi.
Tänä vuonna Iceland Airwavesissa ei koettu ainuttakaan huomattavaa kansainvälisen tason megaesiintyjää, vaan viihdearvo perustui uuden musiikin huomattavaan määrään.
Suomi oli jälleen varsin näkyvästi mukana. Härmä-pöytä oli katettu tapahtuman viimeisenä iltana supertrendikkääseen Kex-trendihotellin Music Finlandin isännöimissä iltamissa. Katutason salin valtasivat suomalaisartisteista kansainvälisen lanseerauksen juuri tehnyt Goldielocks, Von Pearl ja Virta.
Salasanalla ”Finland” baarista irtosi ilmaista kostuketta, jos osasi pyytää.
Von Pearl.
Karina-yhtyeestä tutun ja Japanissa asuneen Helmi Tikkasen yhtye Von Pearl yllätti upeasti. Trendit eivät taida olla 15 vuoden takaiselta indie-taiderockilta kuulostavan yhtyeen puolella, mikä ei syönyt pelottomasti paisutelleen elektronisen dreampopin vaikuttavuutta.
Parhaillaan pitkin Eurooppaa kiertävä ja juuri ep:n julkaissut Goldielocks näyttäytyi lavalla fantastisena hahmona. Karstulassa syntyneen ja nykyisin Berliinissä asuvan 22-vuotiaan Ella Mäntysen lauluääni soi omaleimaisena ja väkevänä. Esitys veti Kexin alakerran täyteen yleisöä enkä ihmettele: keikka väreili orastavan läpilyönnin potentiaalia.
Irene.
Eräänlaisella salakeikalla Kexissä esiintyi jo festivaalin avausilta keskiviikkona niin ikään suomalainen Irene eli kemiläislähtöinen Jutta Irene Ruonansuu. Dramaattisesti esiintyneen ja kahden soittajan säestämän muusikon elektroninen patetiapop toi mieleen nostalgismystisen yhdistelmän Kate Bushia ja Kemopetrolia.
Keikkojen ohella tapahtuma mahdollisti tutustumisen paikalliseen elämänmenoon ja erikoisuuksiin kuten paikalliseen Inni-äänitysstudioon sekä laavavirran muodostamaan maanalaiseen luolaan, jossa kaivoskypäräpäisille kuulijoille tarjoiltiin elävää islantilaismusiikkia Elín Hallin toimesta.
Edellisen, vuoden 2013-vierailuni jälkeen Reykjavíkin katukuvassa huomasi turismin räjähdyksen: kapakoita, keikkapaikkoja, hotelleja ja ravintoloita oli selvästi enemmän kuin kalastajakylämäinen pikkukaupunki voisi noin 140 000 asukkaansa turvin elättää.
Tämä siitä huolimatta, että islantilaiset ovat tunnettuja juhlijoita. Mainetta pönkitti aikoinaan Hallgrímur Helgasonin 101 Reykjavík -romaani ja siitä tehty elokuva.
Ystäväni kuvasi festivaalin radalla osuvasti Reykjavíkin merkillisyyttä: harjakattoisten puutalojen värittämä ja kalastajakylämäinen kaupunki on kuin Helsingin Käpylän Pohjolankatu, johon olisi isketty keskelle Hard Rock Cafe neonvaloineen. Turun Dynamoa muistuttavia puutalobaareja tuli vastaan jatkuvalla syötöllä.
Etenkin viikonloppuna Reykjavíkin pääbaarikadut velloivat silkkaa vuosituhannen vaihteen Iso-Roobertinkatua tai Camden Townia: kaljanhuuruista armotonta menoa piisasi.
Kaduilla oksenneltiin surutta Earth, Wind & Firen Septemberin ja Queenin Don’t Stop Me Now’n pauhatessa taustalla, kun nuoret islantilaiset bailasivat Tuborg-jouluolutmyssyt päässään – tai pikemminkin silmillään – sekä pelkät minihameet ja t-paidat yllään Pohjois-Atlantin hyytävässä viimassa.
Sään osalta festivaalikävijöitä suorastaan hemmoteltiin. Odotin, että päivät olisivat olleet yhtä kaamosta ja sadetta. Mitä vielä: aurinko paistoi festivaalin halki, mikä mahdollisti hienosti esimerkiksi päiväsaikaan tapahtuvan luontomatkailun Reykjavíkin ulkopuolelle ennen iltojen festivaalikoitoksia.
Kun päivällä oli ihmetellyt majesteettista Gullfoss-vesiputousta ja Geysirin pulppuamista, oli palkitsevaa suunnata kaupungissa Sundhöll-kansankylpylän lämpimiin ulkoaltaisiin lillumaan, haukata kaupungin kuuluisa hodari Bæjarins Beztu Pylsur -tiskiltä ja suunnata vasta sitten Reykjavíkin yöjalkaan.
Juttu toteutettiin yhteistyössä Icelandairin ja Grey Line Icelandin kanssa.