Sinéad O’Connor | 17.5.2013 Finlandia-talo, Helsinki

20.5.2013 15:33

Irlantilainen laulaja-lauluntekijä Sinéad O’Connor jos kuka on ristiriitojen hahmo nimen varsinaisessa merkityksessä. Hänessä yhdistyvät sulassa sovussa roomalaiskatolinen tausta, pappius, neljä avioeroa, feminismi, biseksuaalisuus, kärkkäät yhteiskunnalliset mielipiteet ja diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mikään edellisistä – uskonnollisia teemoja lukuun ottamatta – ei varsinaisesti määrittele hänen musiikkiaan, mutta tekee O’Connorista normaalia mielenkiintoisemman seurattavan.

Mitä pidemmälle keikka etenee, sitä hermostuneemmaksi laulajan olemus muuttuu

Lavalle astelee paljain jaloin kävelevä, aurinkolaseja tiukasti nenällään koko keikan ajan pitävä ja papin lipereitä kaulassaan kantava pienikokoinen nainen. O’Connor antaa itsestään sympaattisen, mutta hieman neuroottisen kuvan, joka vain korostuu konsertin aikana. Mitä pidemmälle keikka etenee, sitä hermostuneemmaksi laulajan olemus muuttuu.

Suurimmat O’Connoria häiritsevät asiat liittyvät keikan volyymitasoihin. Konsertin aikana ei kuulla montaakaan kappaletta, joiden aikana O’Connor ei säätäisi housunliepeessään roikkuvaa äänipotikkaa tai antaisi närkästyneitä merkkejä konsertin miksaajalle.

Sinéad O’Connorin vetovoima perustuu hänen vahvaan ja taipuisaan ääneensä ja äärimmäisen emotionaaliseen tapaansa heittäytyä kappaleidensa sisään. Illan ehdottomasti pysäyttävimmät hetket koettiin O’Connorin a cappella –numeroiden kohdalla, jolloin aika – kulunutta sanontaa mukaillen – tuntui miltei pysähtyvän. Esimerkiksi Stetched On Your Grave -kappaleen intensiivinen mutta herkkä tulkinta sai hiiren hiljaa kuuntelevalta yleisöltä yhdet illan suurimmista suosionosoituksista.

Kevyesti rokahtavien bändivetojen aikana tunnelma ei kohonnut läheskään yhtä korkealle. Ongelma oli siinä, että O’Connorin taustalla soittanut yhtye oli osaava, mutta melko hampaaton kokoonpano, joka ei tuonut esitykseen juurikaan lisäpotkua.

Varsinainen viihdyttäjä O’Connor ei sen sijaan ole. Kappaleiden aikana O’Connor eristäytyy omaan maailmaansa, jonka sisään yleisöllä ei ole asiaa. Olemattomien välispiikkien kanssa tämä saa aikaan sen, että artistin kontakti katsojien kanssa jää melko ohueksi.

Biisimateriaalin suhteen O’Connorin vetovoima perustuu lähes täysin hänen 1990-luvun alun levyihinsä, eritoten vuoden 1990 I Do Not Want What I Haven’t Got -läpimurtoalbumiin. Asian huomaa jo pelkkää yleisön ikäjakaumaa vilkaisemalla, joka huitee neljänkymmenen paremmalla puolella. Tälle ikäsegmentille kyseisen levyn kappaleet tuntuivatkin reaktioista päätellen niiltä kaikkein rakkaimmilta.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että hurjimman vastaanoton saa Princen säveltämä jättihitti Nothing Compares 2 U. Valitettavasti laulajan katalogista ei löydy toista yhtä koukuttavaa pophelmeä. Suurin osa illan esityksistä onkin sävellyksellisesti melko mitäänsanomatonta ja nyanssitonta massaa.

Yleisö sen sijaan näyttää olevan esityksestä haltioissaan. Varsinaisen keikan päätyttyä lähes täysi Finlandia-talo esittää minuuttitolkulla kestäneet aplodit seisten. Ilmeisesti myös illan tähti lämpeni saamastaan vastaanotosta, sillä aurinkolasit nousivat tässä kohden otsalle.

Teksti ja kuvat: Ville Hartikainen

Lisää luettavaa