Sir Elwoodin hiljaiset värit -duo, Yari, P-K Keränen | 25.1.2012 Klubi, Tampere

Toisessa jätti-televisiossa leimuaa takkatuli, toisessa pyörii akvaariovideo. Klubille on haluttu luoda illan teeman mukaisesti olohuonetunnelmaa, mutta melko kalseilta ja surkuhupaisilta kulissit näyttävät. Jalkalamppu, sohva ja ehta musta-valko-toosa olisivat sopineet huomattavasti paremmin illan nostalgiseen musiikkitarjontaan.

Kirjava muusikkosaattue on lähtenyt edellispäivänä yhteiselle viiden päivän trubaduuri -rundille. Pelin saa aloittaa joukon kummalintu 22-Pistepirkon P-K Keränen, jonka esityksen ensimmäinen puolisko tuli harmittavasti missattua. 

22-pistepirkon historiikissa on mainio kuvaus yhtyeen esivaiheen Matti Mätä & SS -yhtyeen keikalta. Kitaristi P-K- Keränen ja koko yhtye soitti vimmaisesti, mutta P-K osasi kuulemma ottaa barre-oteella kitarastaan vain mollisointuja, minkä vuoksi keikka ei mennyt aivan putkeen.

Kauas on tultu tästä. Ujon oloista P-K:ta ei ennakkoon uskonut vahvaksi sooloartistiksi, mutta nasaalin laulun ja järkälemäisen kitaran muodostama yhtälö toimii liki täydellisesti. Kitaristi-laulaja soittaa Pirkkojen biisejä, covereita ja veistelee myös ihan omasta päästä. Keränen ei yhäkään ole kitarasankari sanan perinteisessä merkityksessä, mutta mestari hän on valitsemallaan tiellä. 

P-K:n soittotyylin selkäranka on herkullinen, vintage-garage-twang mutta etenkin soolona lähestymistapa on hyvinkin ambient -henkinen. P-K soittaa upealla soundilla, yksi sivallus riittää, kun soundi ja intensiteetti ovat kohdallaan. Kitaristi suosii avaruudellisia kaikuja ja luuppaa kitaraansa, äkäisesti sähisevän fuzzin parissa hän herkuttelee ja sirkkelöi silminnähden lumoutuneena. Encore The Undertonesin Teenage Kickista vakuuttaa Sir Elwood -duoa katsomaan tulleet takatukkaiset buutsityypitkin.Olisipa todella kiva kuulla Keräsen soittavan enemmän myös muiden muusikoiden kuin trionsa jäsenten kanssa. Soololevyä odotellessa.

1980- (ja yhä enemmän myös 1990-luvun) kotimaiset tähdet ovat saaneet Suomi-rokin retro -nosteesta uuttaa kiinnostusta osakseen, toiset enemmän aiheesta, toiset vain samassa imussa. Yari ja hänen 1980-luvun alussa johtamansa Se -yhtye ovat kulttikamaa. Se oli älyllisyydellään erottuva, progressiivisesti orientoitunut uuden aallon ryhmä joka oli vahvasti kallistunut taiteellisen uusromantiikan suuntaan.

54- vuotias Yari eläytyy pianon ääressä vanhan mielen vakavuudella ja arvokkuudella. Olemuksesta tulee erehdyttävästi mieleen Olli Ahvienlahti, Puppe! Itse en voi ymmärtää Yarin musiikkia kuin naivismina. Tekstien pateettinen romanttisuus muistuttaa sentimentaalista Harlekiinia. Monet vanhat hititkin kuulostavat riisuttuna mies ja piano versioina tylsiltä The Beatles -pastisseilta. 

Kun aitoon nostalgiaan perustuva tunnemuisti puuttuu, on tästä vaikea vaikuttua. Kiinnostavampaa on seurata yleisöä, joita laulut liikuttavat silmin nähden. Kukapa olisi uskonut, että se marginaalisempikin 1980-luvun Suomi-kama elää näin vahvana!

Sir Elwoodin hiljaisten värien yllä lepattaa surullinen liekki. Yhtyeen alkuperäisen basistin, Riku Järvisen, kuoltua tapaturmaisesti vuonna 2004 yhtyeestä on muodostunut Juha Lehdelle ja kumppaneille kai elämänmittainen missio. Yhtye on hämmästyttävän suosittu yhä. Levyt myyvät ja eikä edes 15 euron tiketti ole hillinnyt tiistain yleisöryntäystä.

Mustaan huppariin pukeutuneella Lehdellä on jäätävää karismaa, joka tuntuu muuttuneen vuosien saatossa vain kovakasvoisemmaksi. Setti käynnistyy raskassoutuisella Kello kahdeksan aamulla tukholman aikaa -kappaleella. Junnu Saaresaho soittaa abbamaisia pianoakordejaan, kuten on aina tehnyt. 

Yhtyeen itse kuuluttama keskiolut-jatsi on kyllä kuvaava termi, mutta tekee vääryyttä mustalle rytmimusiikille. Duon konstailemattomista otteista – Kuten Sir Elwoodista yleensäkin – puuttuu se heittäytyminen, riskinotto ja svengi, joka oikealle jazzille niin olennaista on. 

Lehden maanläheisten tarinoiden syvällisyys, tunteellisuus ja boheemisuus, kuten myös laulujen vanhahtava sävelkieli ovat luonteeltaan jotenkin ulkokohtaista ja maalaista, vaikka laulujen tapahtumapaikkana on useimmin Kallion kulmat. Lehden tarinat sijoittuvat miljööseen, joka on helppo kuvitella 1960-luvun Helsingiksi. Pikkutunneilla lähdetään, mennään ja lähdetään taas ja haikaillaan loputtomasti jonkun tai jonkin perään. 

Tekstien aistittavan kirpeitä tuoksuja on kiva fiilistellä, mutta eivät ne sykähdytä tässä ajassa. On silti sanottava, että Lehti on kynäillyt muutamia todella kauniita sävelmiä. Älä Mee ja Neiti Kevät lepyttivät myös Soundin tuohtuneen iskuryhmän.

25.1.2012 Klubi, Tampere

TEKSTI: Sami Nissinen