Taianomaisen karisman hehku -­ PJ Harvey lunasti mahdottomat odotukset

PJ Harvey, Sideways-festivaali, Helsinki 17.6.2016

Vilma Timonen / Sideways

PJ Harveya oli odotettu Suomen kamaralle niin kauan, että epäluuloisempi voisi kyynisenä mestaroida, ettei sellaisiin ennakko-odotuksiin ole mahdollista kenenkään vastata. Mutta niin vaan selkärangassa oli tunne, että tästä keikasta tulee juuri niin hyvä kuin etukäteen sen oli suunnitellutkin olevan.

Ja niin siitä tuli. Tiiviin yleisöryppään keskellä tihkusateessa tunnelmaa ei voinut intiimiksi luonnehtia, mutta kaukaakin katseltuna Polly Jeanin salaperäinen karisma hehkui perille asti. Välispiikkejä ei yhtye-esittelyä lukuun ottamatta kuultu ja esiintyminen itsessään oli omanarvontuntoinen ja tietyllä tapaa alleviivatunkin taiteellinen performanssi. Kuin laajakaariset tanssiliikkeet ja hitaat eleet olisi tarkoitettukin kuvattaviksi. Toisaalta, juuri tällaisena hän jäi varmasti mieleen myös mielen analogiseen tietopankkiin.

Yhdeksänhenkinen yhtye marssi sotilaallisen tomerana näyttämölle rummuilla tahtia lyöden. Se jo määritti aika hyvin, mitä oli luvassa. Biiseistä kuultiin askeettisia sovituksia, joissa juuri rytmi oli vahvasti läsnä. Varsinaiseksi iloitteluksi ei ryhmän soundia voi parhaalla tahdollakaan kuvata.

Instrumentaatio oli räätälöity tukemaan nimenomaan uusimman The Hope Six Demolition Project -albumin materiaalia, johon setti vahvasti painottui. Vaikka levy on hieman kestänytkin avautua, aiheutti uusien laulujen kuuleminen jo nyt vahvan tuttuuden tunteen. Hyvin on levy siis kuitenkin uinut takaraivoon. Ja kun kyseessä on artisti, jonka uusi albumi on yhä aina tapaus, ei biisejä odottaessa tarvitse nostalgiannälkäisenä himoita vanhoja suosikkikappaleitaan, vaan on helppo kuvitella, että Harvey saisi aikaan yhtä kiihkeän vaikutuksen hyvinkin erilaisilla settilistoilla.

Eli ei konsertin aikana ehtinyt itselle läheisimmän To Bring You My Loven (1995) kappaleita paljon haikailla, kun Let England Shake -albumin mystistä Lähi-itää huokuva nimikappale aiheutti vahvat sävärit ja heti perään kuultu The Words That Maketh Murder veti aivan vatkuliksi. Ei sillä, etteikö loppupuolella kuullut Down By The Water ja To Bring You My Love olisi nekin saaneet värinää aikaiseksi. 50ft Queenie oli ainoa rockimpi runttaus, mutta sen intensiteetti oli sitä tasoa, että eipä enempää olisi tarvittukaan.

En voi kiistää, etteikö ihailuni kohdistuisi lahjakkuuden lisäksi myös Harveyn persoonaan, häikäilemättömään itsevarmuuteen ja seksikkyyteen. Sellaiseen identiteeteillä leikittelevään taiteilijuuteen, josta supertähteys on tehty. Mutta nyt myös muut musikantit olivat sitä tasoa, että huomio kiinnittyi väkisinkin miten Mick Harveyn, John Parishin ja Alain Johanneksen kaltaiset visionäärit toimivat rivijäsenen roolissa. Periaatteessa yksinkertaisista aineksista koottua keikkaa imi itseensä yhtaikaa monesta näkökulmasta aistit jatkuvassa jännitystilassa.

PJ Harveyn keikka oli niitä harvinaislaatuisia tapahtumia, jotka tietää muistavansa vielä pitkään. Tällaisen taianomaisuuden todistaminen jättää ikuisen jäljen. Ihan kuin olisin nähnyt Pollyn kasvoilla keikan loputtua viehkon hymyn. Ele oli viileän esiintymisen jälkeen iso.

Teksti: Antti Luukkanen
Kuvat: Vilma Timonen ja Tomi Palsa /Sideways

PJHarvey_photo_TomiPalsa1
Kuva: Tomi Palsa / Sideways