Torstain ranskalaistarjoilut
Taas nähtiin Tampere Jazz Happeningin perinteisesti ilmaisessa, yhteen maahan keskittyvässä torstaisessa avauskonsertissa Tullikamarin Klubilla se fakta, että sekä nuorilla että vanhoilla musadiggareilla riittää hyvin kiinnostusta kokeellisempaankin musiikkiin. On erityisen hienoa, että heti festivaalin aluksi tarjotaan vähävaraisemmillekin ihmisille mahdollisuus kuulla ja nauttia pari vuotta sitten Euroopan jännittävimmäksi ja virkeimmäksi valitun juhlan annista.
Tällä kertaa valokeilassa oli Ranska. Kolmen bändin konsertti oli osa AJC:n ”Jazz Migration” -sarjaa.
Pelin avannut Melusine jätti itsestään oikein miellyttävän kuvan. Haitaristi Christophe Girardin johtaman viisikon ote oli jotenkin kamarimusiikillinen ja loi mielikuvan tavallista edistyksellisemmästä sunnuntain puistokonsertista, joka usein vaivihkaa siirtyi uusiin sfääreihin aivan kuin happo olisi alkanut vaikuttaa kesken soiton. Toisinaan terryrileymaista minimalistista toistollisuutta, toisinaan kiperämpää jazz-sooloilua harrastaneen ja kaiken materiaalin säveltäneen johtajan hanuri toi sointiin persoonallista väriä yhdessä Anthony Cailletin hyvin harvoin nykyään kuullun baritonitorven (euphonium) kanssa. Jälkimmäisen soundi ei ole kovin kaukana matalammasta siskostaan tuubasta. Rytmisektion ohella bändin täydensi pääasiallisesti värittäjän tehtävää hoitanut sähkökitara. Kaiken kaikkiaan kvintetin meiningissä oli miellyttävää syvällisyyttä.
Melusine. Kuva: Maarit Kytöharju
Three Days of Forest on niin tuore tapaus, ettei trio ole vielä julkaissut edes debyyttialbumia. Kahden naisen (lausuja/laulaja ja alttoviulisti) ja rumpalimiehen linja oli hyvin kirjallinen, ja sillä saralla myös yllättävä. Yhtye on näet muokannut omikseen kahden Pulitzer-palkitun afroamerikkalaisen runoilijan (Gwendolyn Brooks, Rita Dove) tekstejä, joissa mm. tilitetään takaa-ajajiaan pakenevan orjan mielentiloja. Päinvastoin kuin tuosta voisi luulla, musiikki ei silti bluesahtanut yhtään. Hyvin kokeellisesti taiteellisesti mentiin, paljon lähempänä Björkiä kuin Memphis Minnietä. Keikassa oli monia miellyttäviä hetkiä, mutta myös sellaista turhan nokkelaa älyllisyyttä, joka ajoittain pani ihmettelemään tekstien sisällön ja esitystavan keskinäistä logiikkaa. Vokalisti Angela Flahault kävi ”taiteellisimmillaan” inasen hermoilleni, mutta Séverine Morfin herätti kiinnostusta käsitellessään viuluaan toisinaan kitaran tapaan.
Jokin pieni maadotus ja syvempi tunne tekisivät hyvää Three Days of Forestille, mutta kenties niitä tulee jatkossa mukaan luonnollisen kypsymisen kautta. Joka tapauksessa bändi voitti Jazz Migrationin kilpailun viime vuonna.
Torstain iltamat päättänyt House Of Echo ei ollut nimestään huolimatta lainkaan dubiin päin kallellaan. Itse koin sen soitannon jotenkin impressionistisena. Olisikohan Debussy, ja Eric Satie, vaikuttanut säveltäjä/pianisti Enzo Carnieliin, joka on perustanut kvartetin yhdessä sähkökitaristi Marc Perrion kanssa? Carniel on sanonut bändin päämääränä olevan ”kuulijan herkistämisen”. Periaate manifestoitui usein todella hienovaraisena ja hiljaisena maalailuna, erityisesti elektroniikkaakin toisinaan säätäneen Perrion kohdalla. Perinteistä kitarismia kaihtaneen miehen ambient-värittelyt tuppasivat ajoittain hukkumaan klubi-ympäristön hälyyn, vaikka jengi kuuntelikin esitystä kiitettävän intensiivisesti.
Kappaleilla oli taipumus hiljalleen kasvaa äärimmäisestä hienovaraisuudesta hyvinkin kiihkeään sekä tunteelliseen että soinnilliseen kliimaksiin Carnielin erittäin ilmaisuvoimaisen ja dynaamisen pianismin johdolla. Miehellä oli selkeästi oma tyyli instrumenteista klassisimmassa. Perrion pidättely hetkittäin melkein turhautti, kun odotti hänenkin jossain vaiheessa vapautuvan irrottelemaan, mutta sitä ei tapahtunut. House of Echo on pari vuotta sitten julkaissut Echoїdes nimisen albumin Jazz & People -merkillä.
Vaihteleva perjantai
Perjantaina Pakkahuoneella Joёlle Léandren Tentet esitti johtajan säveltämän ison orkesteriteoksen Can You Hear Me? Hyvä kysymys! Paneuduin äärimmäisen kurinalaisesti toimineeseen, jousten ja puhallinten leimaamaan yhtyeeseen huolella, mutta ei vaan kolissut millään. Vikakin oli selvä. Paljolti aika abstrakti musiikki operoi niin älyllisellä tasolle, ettei se ainakaan minulle tuottanut minkäänlaista tunne-elämystä, mikä itselleni on perin hämmentävä tila. Tunnejäljen aiheuttaminen on mielestäni musiikin perimmäinen tehtävä, ihan tyylistä riippumatta. Eikä se tyylikään mitenkään säväyttänyt. Tiivistäen voisi sanoa, että päteviä jazz-sooloja siroteltiin nykykonserttimusiikkipohjan päälle enkä löytänyt siitä mitään erityistä kekseliäisyyttä. Soittamisen taso oli kyllä kova, ja marimba, silloin harvoin kun sitä soitettiin, kuulosti mukavalta.
Norjalaislaulaja/pianisti Susanna Wallumrød Brotherhood of Our Lady -yhtyeineen vei aivan toisenlaisiin maisemiin. Laulusarja Garden of Earthy Delights oli Hieronymus Boschin legendaarisen samannimisen jättimaalauksen innoittama. Boschin pohjalta ei kai kukaan voi järin hilpeää musiikkia luoda eikä niin tehnyt Wallumrødkaan. Laulut soljuivat rauhallisen tummina, mutta eivät ahdistavina. Neito oli vaikuttavan varma äänenkäyttäjä ja äänialakin oli laaja. Kaksi syntetisaattorin soittajaa loi ehdottomassa keskiössä olleen johtajattaren taustalle erilaisia hälyjä, ja haitaristi ja sähkökitaristikin pääsääntöisesti vain värittelivät tempautuen ”varsinaiseen soittamiseen” vain ani harvoin. Kiitettävän omaperäistä lopputulosta voisi ehkä parhaiten kuvata indierockiksi, jossa oli yhtymäkohtia niin Björkin kuin Nick Cavenkin musiikkiin.
Susanna and the Brotherhood of Our Lady. Kuva: Maarit Kytöharju
Kolmiosaisen konsertin päätös meni oikealle ryhmälle, jonka nimi Cross Currents Trio kuvasi pelin hengen aika nappiin. Milesinkin kanssa soitellut bassomaestro Dave Holland ja Shaktissa länsimaailman tajuntaan tatuoitu tablamestari Zakir Hussain lietsoivat toisiaan aina vain kovempiin suorituksiin intialaisperinteen nivoutuessa jazziin täysin luonnollisesti. Chris Potterin ei tarvinnut kuin seurata vanhempia herroja ja hänen tenoristaan lähti kuin itsekseen erittäin verevää ja jotenkin äärimmäisen loogista sooloilua. Siinä oli vaikea pahankaan juntturan olla nauttimatta, kun helvetinmoisilla teknisillä taidoilla varustettu kolmikko irrotteli voimallisen ilon kautta. Vakavia naamoja ei tarvinnut lavalla katsella. Hussainin tabla-politiikan polyrytmisyys oli ällistyttävää ja kun hän säesti encoren pelkällä tamburiinin tapaisella vehkeellä, jälki oli paljon vähäeleisempää mutta aivan yhtä maukasta ja tyylitajuista. Cross Currents pesi 6–0 sen kokoonpanon, jolla Holland viimeksi Happeningissa vieraili. Ilo, svengi, hyvät melodiat… vanhan liiton juttuja, mutta ne nyt vaan toimivat aina. Toivoa sopii tämän kombinaation pysyvän koossa vähän pidempäänkin, sillä sen mahdollisuudet ovat mittavat.
Yöllistä Jamaikaa tuplana
Yökonserteissaan – ne siis tosiaan alkavat vasta yhdeltä – Jazz Happening tarjosi tänä vuonna mehukkaan asetelman: perjantaina nähtiin legendaarinen Skatalites ja lauantaina sveitsiläispasunisti Samuel Blaserin yhtyeen tulkinta samasta aiheesta. Jälkimmäisen show’n nimi Don Cosmic viittaa tietenkin Skatalitesin perustaja/säveltäjän ja koko ska-tyylin merkittävimpään kehittelijään, jo 60-luvun lopulla yläkertaan poistuneeseen jamaikalaispasunisti Don Drummondiin.
En tiedä moniko on tajunnut, että kylmässä päivänvalossa Skatalites oli ”vain” jamaikalainen näkemys jazz-yhtyeestä, joten Blaserin versiointi on hyvinkin looginen idea ja varmasti perustuu myös aitoon alkuperäisen artikkelin rakkauteen.
The Skatalites. Kuva: Riikka Vaahtera
Tietenkään jo 1964 perustetussa Skatalitesissa ei voi olla monia alkuperäisjäseniä. Itse asiassa niitä on vain kahdeksankymppinen solisti Doreen Shaffer, mutta erittäin persoonallisesti nuoriääninen ja hyväkuntoinen mummu oli kerta kaikkiaan hurmaava tapaus. Taas kerran se tyystin itseä korostamaton läsnäolo ja vilpittömyys näytti mihin itse kunkin tulisi pyrkiä. Shaffer ja koko bändi olivat selkeästi hyvin otettuja innostuneesta vastaanotostaan. Siksi kaksituntinen konsertti päättyi kolmen biisin encoreen. Ei voi kuin todeta, että sen kahden tunnin ajan maailma, ja me kaikki paikalla olleet, hymyilimme, olimme onnellisia, huolet unohtuivat. Kun mikä tahansa bändi pystyy tuottamaan sen olotilan itselleen ja yleisölleen samanaikaisesti, niin silloin ollaan kirjaimellisesti asian ytimessä. Nuff Respect!
Nykyään siis bändissä on kolme valkoistakin, ei-jamaikalaista soittajaa (koskettimet, pasuuna, kitara), mutta kyllä he olivat täysin messissä. Ranskalaiseksi esitelty, locksipäinen Natty Frenchy puhui, ironista kyllä, paksuinta jamaikalaismurretta ja jakeli herkullisen kipakasti bluesahtaneita sooloja. Virkailijan näköinen amerikkalainen kosketinsoittaja Ken Stewart yllätti loppupuolella tulemalla lavan reunaan heittämään häkellyttävän vauhdikkaasti fyysisen tanssinumeron, ja Lucas Petter käsitteli skan ydinsoitinta pasuunaa erinomaisesti. Bändin konkarit löytyivät rytmisektiosta: Sparrow Thompson oli hyvin kiihkeä rumpali ja Val Douglas tiukka sähköbasisti.
Tässä tullaan vertailun yllätykseen. Blaserin rytmisektio itse asiassa soitti riddimit ilmavammin ja rennommin, enemmän alkuperäisen Skatalitesin hengessä. Tietty moderni piukkuus oli hiipinyt nykyversion soittoon, vaikka se ehdottomasti svengasi komeasti ja pani jengin tanssimaan tositarkoituksella.
Mutta niin teki Blaserin bändikin, erityisesti Ira Colemanin kontrabasso toi jo soundillaan hienoa avaruutta bändin sointiin. Brittikitaristi Alan Weekes nakutti klassikkokomppeja, mutta koukki sooloissaan kiinnostavasti bluesin ja kokeellisen jazzin väliä. Torviosasto oli umpirautaa. Lontoon koviin nouseviin tähtiin lukeutuva Soweto Kinch puhalsi alttoa todella intensiivisesti ja räppäsi esittelyjä vaivattomasti Jamaikan free style -räppinä. Eipä pääse moittimaan johtajaa ja newyorkilaistenoristi Michael Blakeakaan. Muutamissa torviriffeissä mentiin hämmentävään epäharmoniaan, ilmeisesti tahallisesti. Tosin tämä oli vasta bändin ensimmäinen keikka!
Samuel Blaser Don Cosmic. Kuva: Riikka Vaahtera
Kaiken kaikkiaan Blaserin ryhmän ote oli soundillisesti rennompi ja vielä jatsimpi ajoittaiseen kokeellisuuteen asti, mikä sopi itselleni aivan nappiin, kun oli vielä edellisen yön jäljiltä väsynyt. Skan lisäksi usein 70-lukuisen roots reggaenkin verkkaisempaan rytmiikkaan panostanut bändi sai groovensa loppua kohti yhä enemmän optimipisteeseen, ja esimerkiksi lopun klassinen one drop -numero oli jylhine bassolinjoineen silkkaa murhaa.
Kyllä tunnelmat olivat katossa molempina öinä ja tulkinnalliset erot vain piristivät kokonaisuutta. Jamaica ruled and then some!
Teksti: Jussi Niemi
