Telakka Jazz oli kokeellisemman laidan jazzin juhlaa

Tampereen viihtyisän Telakka-klubin sisällä koettiin kolmen päivän ajan kiinnostavaa ja kokeellistakin jazzia. Soundin Jussi Niemi viihtyi paikalla koko Telakka Jazz -festivaalin.

Moni ei ehkä tiedä vielä, ainakaan Tampereen ulkopuolella, muutaman kerran järjestetystä Telakka Jazzista mitään, mutta jos kokeellisemman pään jatsillisuus kiinnostaa, niin pieni mutta terhakka kolmipäiväinen festivaali täyttää sitä tarvetta erittäin mukavasti. Tämänvuotisen juhlan kuraattoreina toimivat Jannet Tuomi ja Laurila. Edellinen on Hot Herosin, Matti Salo Quartetin ja lukuisien muiden bändien rumpali ja jälkimmäinen Telakan, Klubin ja juuri avautuvan uuden Tavara-aseman ohjelmavastaava sekä myös laulaja-lauluntekijä.

Heti perjantaina Telakka oli, jos ei loppuunmyyty, niin joka tapauksessa aivan täynnä kiinnostunutta yleisöä. Aidon kiinnostuksen huomasi läpi festarin, kun kaikkia esiintyjiä kuunneltiin todella keskittyneesti ja tositarkoituksella, mikä tapahtuessaan — sitähän ei voi mitenkään säätää ennalta — tuottaa erityisen miellyttävän fiiliksen mihin tahansa musiikkitilaisuuteen, tyylistä riippumatta. Tsekkasin koko kekkerit alusta loppuun läpi ja viihdyin mainiosti.

Luovasti leikkisää kamarijazzia proge-sävyin

Perjantaina pelin avasi väkevästi varsinainen renessanssinainen Petra Poutanen. Hän luonnehtii itseään säveltäjä-muusikoksi, joka toimii sekä teatteri- että kuoro- ja etnisen musiikin parissa. Ennen kaikkea hän on huikea laulaja. Nimellä Pelkkä Poutanen esiintyessään, kuten nyt, nainen on lavalla yksin ja manipuloi reaaliaikaisesti lauluaan luupein, kaiuin ja ties minkä härpäkkein. Tulos oli samalla kertaa ikiaikaista että huippumodernia. Biisit olivat joko Poutasen omia tai erittäin vanhoja kansanlauluja, joita hän on tutkinut enemmänkin. Yksi kappale perustui hyvin bluesahtavia sävyjä välittäneeseen kurkkulauluun, joka lähti häkellyttävällä auktoriteetilla. Mahtikeikkaa kohotti vielä se, että Petra osasi olla lavalla rennosti, vaikka puuhaa laulun lisäksi todellakin riitti kun efektilaitteita oli niin paljon. Tunnelma oli intiimi ja hypnoottisen shamanistinen. Kannattaa tutustua Pelkkä Poutasen ainokaiseen Pyhä veri vuotaa -albumiin, jonka kamaa hän nyt esitti.

Viritys vaihtui täysin, mutta taso ei laskenut kun lauteille nousi Laurilan Janne Hot Herosin kera. Herrat paneutuivat hienoon Nuotisavua-albumiinsa. Homman suola oli siinä, että vaikka kyse oli hiukan Neil Young -henkisistä akustisista lauluista, ne soitettiin jazz-tatsilla eli äärimmäisen rennosti svengaten, ja tietenkin Sami Sippolan tenori toi vielä pöytään lisää jatsillisuutta.

Pepa Päivisen (saksofonit), Jorma Tapion (saksofonit, alttohuilu) ja Juho Kanervon (sello) Puhti-kolmio oli täysin uusi tuttavuus tutuilta konkareilta, mutta kuulemma — ja onneksi — purkkiin on saatu jo parikin levyä. Olin aivan myyty! Kaikkien sävellyksistä koostunut setti oli eräänlaista kamarijazzia, mutta huumaavan luovassa soitossa aisti myös rutkasti huumorintajua, vaikka kyse ei missään nimessä ollut vitsimusiikista. Aika usein löysin ovelasta kokonaisuudesta jonkinlaisia proge-sävyjä: voisin vannoa yhden biisin lainailleen jotain varhaisen King Crimsonin riffiä. Jossain kohtia tässä yhteydessä yllättävä riffittely toi mieleen Jimi Hendrixin, siinä missä taas muualla lähestyttiin klassista musiikkia. Energia ja epämääräinen mutta selvä positiivisuuden tunne olivat vastustamattomia. Mestarit areenalla, voisi liioittelematta sanoa!

Päätösvedossa ilmapiiri vaihtui jälleen täysin — kuten kiinnostavalla festivaalilla pitääkin — kun lavan otti haltuun sellisti Aino Juutilaisen Ainon. Nuoressa naisvoittoisessa kvartetissa vaikutti säveltäjän rinnalla puhaltaja, viulisti ja rumpali. Vain viimemainitun hienovaraisessa tyylissä kuulin minkäänlaista jatsillisuutta. Pakko myöntää, että näin ”vitivalkoinen”, siis kaikista mustista vaikutteista vapaa, musiikki oli ja aika usein on minulle vaikea pala. Moderniin konserttimusaan kallistunut meno oli erittäin kulmikasta, älyllistä ja minun aisteilleni kuivakkaa. Toisenlaisiakin reaktioita kuulin muulta yleisöltä.

Beat-runoutta ja yhden ihmisen moniäänisiä keskusteluja

Lauantaina tutustuttiin ensiksi Preerioiden Pääelinkeinoon. Kolmen miehen iskuryhmä tuotti itselleni kodikkaasti flashbackeja 60-luvusta ja beat-runoudesta. Santtu Puukan lausumat tekstit olivat vähän samanhenkisiä kuin Markku Into -vainaalla ja muutenkin ug-aspekti oli vahva. Huumorintaju sekoittui yhteiskunnan ja ihmisten lakonisesti surrealistiseen havainnointiin mehukkaasti, etenkin kun kitaristin abstrakti mutta hyvällä tajulla päästelty feedback-maalailu ja puhaltajan etnohuilismi ja reippaammin jatsikas tenorinsoitto tukivat runoilua hyvin sitä peittämättä. Tällainen itseään liian vakavasti ottamaton subversiivisuus on aina kotiin päin!

Kuvittelin Pauli Lyytisen esiintyvän vähintäänkin rytmisektion kanssa, mutta useissa bändeissä (mm. Elifantree, Magnetia, Machinery) vaikuttava fonisti vetikin osansa täysin soolona. Periaatteessa samalla konseptilla kuin Pelkkä Poutanen eli manipuloimalla puhaltamistaan elektronisesti soittaessaan. Jälkikin oli yhtä vakuuttavaa. Muista selkeästi poikennut, katkeamattomalla kiertohengityksellä tenorilla toteutettu biisi oli kuin Philip Glassin minimalismia. Tempokin oli samalla tapaa kiihkeä. Muissa kappaleissa luupit ja kaiut näyttelivät huomattavaa osaa. Piristäviä olivat myös pääosin unisonot kuviot torvella ja pikkuruisella syntikalla, siis tosiaan samanaikaisesti soitettuina. Erittäin kiinnostavaa, mielikuvituksellista ja keinoiltaan juuri tätä päivää olevaa musiikkia.

Aivan puun takaa yllätti myös Libero Mureddu Ensemble. Vahvasti avantgardistisen, mutta silti rutkasti jazzia ja ylipäätään tarttumapintaa sisältäneen menon tähti oli vokalisti Josefiina Vannesluoma, joka toisinaan kuulosti oopperalaulajalta ja usein otti äänellään keskenään hyvinkin erilaisia hahmoja. Hurjimmissa niistä hän kävi yksinään kokonaisia keskusteluja täysin keksityillä kielillä, joiden intonaation taimi ja sävykkyys oli kerta kaikkiaan mykistävää tasoa, ja myös todella hauskaa seurattavaa, Tuomen Jannen ja Ville Herralan rytmisektion piiskatessa orkesteria ja erityisesti Vannesluomaa aina vain korkeammille intensiteetin tasoille. Kiihkeä oli Livia Scweitzerinkin ote huiluunsa, kun taas johtaja Mureddu pianossa ja syntikassa suosi rauhallisempaa näkemystä. Pianosoolo, jota mies ikään kuin ”sulatti” soittaessaan elektronisesti, oli huimassa tripahtavuudessaan todella psykedeelistä, ja ennen kuulematonta, herkkua!

Suomijazzin heviosasto

Sunnuntain päätösveto tiivistyi pelkästään Suhkan Uhkan harvinaiseen keikkaan. Toissa kesänä kuolleen säveltäjä-kontrabasisti-äänisuunnittelija Antti Hytin (Piirpauke, Edward Vesala, Don Cherry, Otto Donner jne) ja puhaltaja Jone Takamäen vuosituhannen vaihteessa perustama, yhden albumin julkaissut yhtye on suomijazzin heviosastoa. Vähän alkuperäistään pienempänä esiintynyt bändi koostuu pelkästään huippusoittajista ja sen perimmäisenä ohjenuorana oli (nytkin) sävellyksellinen improvisaatio ja vuoropuhelullisuus.

Hyttiä kunnioittanut keikka keskittyi hänen sävellyksiinsä ja lempikappaleisiinsa. Edelliset pohdiskelivat olevaista filosofisen rauhallisena spirituaalijazzina, kun taas alun ja lopun coverit Tomasz Stankolta ja Keith Jarretilta yllättivät erittäin innostavasti napakalla funkiudellaan. Soolot olivat järjestään yhtä juhlaa, kun asialla oli Juhani Aaltosen (huilu), Raoul Björkenheimin (kitara ja hyvin harvinaisesti yhdessä biisissä chetbakermäinen laulu!), Joppe Tapion (fonit) ja Seppo Kantosen (piano) kaltaisia meedioita. Trumpetisti Tomi Nikku hyppäsi uudemman sukupolven edustajana kyytiin vaivattomasti. Rytmiikka lepäsi vakaasti Tuomen Jannen ja Hytin lähiystävänä yhtyettä johtaneen Uffe Krokforsin käsissä.
Hiukan hämmentävästi Takamäki puuttui vahvuudesta, mutta erittäin täysipainoista meininkiä saatiin näinkin.

Voisi ehkä sanoa, että Telakka Jazz on Tampere Jazz Happeningin luovasti uhmakas pikku veli vuodenaikaan, jolloin festivaalit eivät varsinaisesti tungeksi.

Teksti: Jussi Niemi