Suomella on jälleen euroviisuedustaja, jonka esitykseltä voi odottaa menestystä. Chisun sekä Jori Roosbergin säveltämä ja sanoittama Ich komme on räävitön, sopivan höpsö ja tarttuva kappale, mutta parasta laulussa on sen esittäjä. Erika Vikman tykittää biisin sellaisella asenteella, että asia tulee selväksi kotikatsomoissa asti. Tämä nainen julistaa nautinnon ja vapautumisen ilosanomaa suurella sydämellä.
Tässä suhteessa Vikmanissa on jotain samaa kuin Käärijässä. Kummankin artistin näkee roolihahmona, mutta samalla kummassakin on tietynlaista vilpittömyyttä. Käärijä ja Vikman ovat sanomassaan uskottavampia kuin tavallinen tsemppihymyn taakse piiloutuva riviartisti.
Vikman eteni Uuden musiikin kilpailun finaaliin ennakkosuosikkina, ja momentum kesti loppuun asti. Laulajan tilannetta auttoi sekin, että mustana hevosena mukaan ilmaantunut metalliyhtye One Morning Left jätettiin lopulta ulos kilpailusta tarkemmin määrittelemättömän sopimusrikkomuksen vuoksi. Lopulta ainoastaan Goldielocks pystyi haastamaan Vikmanin, kun punatukkaisen laulajan Made Of -kisabiisi johti UMK-finaalia vielä muiden maiden asiantuntijaraatien pisteytysten jälkeen. Katsojien antamat pisteet kuitenkin kirittivät Ich kommen selkeään voittoon.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Vikman kisasi euroviisupaikasta. Vuonna 2020 Vikman oli mukana Uuden musiikin kilpailussa Cicciolina-kappaleella, mutta tuolloin aika ei ollut kypsä näin suorasukaiselle naisartistille. Toisella kerralla tärppäsi, vaikka Ich kommea kuunnellessa tulee mieleen, että Cicciolina oli oikeastaan parempi biisi. Kun Cicciolina on täysverinen, kerrasta mieleen juurtuva pophitti, Ich komme on pikemminkin räiskyvä performanssi.
Vaikuttava performanssi se on yhtä kaikki. Vikmanin seksuaalista vapautumista, oman itsensä hyväksymistä ja häpeän voittamista julistava sanoma löytänee runsaasti kaikupohjaa euroviisuyleisöstä, joten ei olisi lainkaan ihme, jos laulaja saavuttaisi Euroviisuissa tavoitteekseen asettamansa kymmenen kärjen.
Vuoden 2025 UMK-finaali oli jälleen osoitus siitä, että Suomessa osataan tehdä maailmanluokan show’ta. Jokaisen finalistin ohjelmanumero oli visuaalisesti näyttävä ja suureellisuudessaan viihdyttävä spektaakkeli, eikä iltaan mahtunut kuolleita hetkiä. Toisena juontajana toimineen Sannin biisipotpuri tosin tuntui irralliselta ohjelmanumerolta, mutta useita Sanni-hittejä yhdistänyt esitys pidettiin maltillisen mittaisena.
Nokia-areenan yleisö tosin joutui muutamaan otteeseen sivustaseuraajan rooliin, kun jotkut esitykset oli suunniteltu pelkästään tv-lähetyksen ehdoilla. Neea Riverin Nightmares ja Nelli Matulan Hitaammin hautaan varmasti näyttivät televisiosta katsottuna komeilta, mutta Areenan katsomosta käsin seurattuina ne eivät auenneet yhtä onnistuneesti.
River hukkui lavalle tuotujen piikkilavasteiden sekaan ja Matulan kohdalla laulajan sivuille laskettiin valkeat kankaat, jotka peittivät sivukatsomoiden näkyvyyden tyystin. Kankaille heijastettu tanssijoiden varjoteatteri auttoi tilannetta hieman, mutta ei tarpeeksi. Vähän kuin artisti olisi piiloutunut lavalla umpinaiseen laatikkoon esiintymään.
Kookkaan lavastepinon päältä käsin esiintynyt Costee ja illan ainoan hitaan kappaleen esittänyt Viivi tarjosivat perusvarmat UMK-show’t, jotka ajoivat asiansa. Goldielocks vastasi illan visuaalisesti onnistuneimmasta ohjelmanumerosta – sääli, että laulaja joutui esiintymään taustanauhan turvin kurkunpääntulehduksen vuoksi. Vikmanin grande finale oli sopivasti kieli poskessa tykitettyä tulta ja tappuraa, ja show’n lopussa nähty jättimäinen mikrofonilavaste muistettaneen vielä vuosien päästä.
Kaiken kaikkiaan on ilahduttavaa, että UMK:n myötä Suomeen on saatu tervetullut annos karnevaalihenkeä. Kilpailu antaa yleisölle luvan jättää arkihuolet kauas taakse, pukeutua toinen toistaan kirjavampiin juhla-asuihin ja nauttia täysin rinnoin glitterin ja säihkeen täyttämästä euroviisuhuumasta. Nokia-areenalla näkyikin kosolti kekseliäitä naamiaisasuja, riehakasta juhlahumua ja iloisia ihmisiä.
Kenties tämän kehityksen myötä suomalaisia ei joskus enää tunneta harvasanaisena, vakavana ja huomiota karttavana kansana vaan maana, jossa osataan pistää sydäntalvellakin kunnon bileet pystyyn. Erika Vikman ainakin on aivan oikea artisti välittämään maailmalle tällaista sanomaa.
Soundin työryhmä: Saku Schildt (teksti, kuvat), Jenni Schildt (some)
