Liimatan aikamatka: Dymottaja

Tässä 11-osaisessa juttusarjassa Tommi Liimatta tavaa 1970-luvun Soundeja ja tekee niiden pohjalta havaintoja musiikkimaailmasta.


Liimatan aikamatka 3/11: Dymottaja

Dymo-kohokirjoittimessa on kirjainlevy, josta kierretään haluttu merkki osoittimen kohdalle. Liipasimen painallus lyö kohokirjaimen tarranauhaan. Näin muodostetaan sanoja. Tarroilla voi nimikoida rasioiden sisällön ja mukana kulkevat tavarat. Erikoisen ahkera nimikoija on dymottaja.

Merkkimäärärajoitus pakottaa levyarvostelijan dymottajaksi. Hän vertaa artistia toisiin ja rakentaa siltoja: John Prine meets Marion Rung on acid. Vastuu infon välittymisestä siirtyy lukijalle, jonka on tunnettava nimet ja suuntaukset. Toisinaan tuo tilanahtaudessa suoritettu julkinen kiteytys jää pysyväksi mielikuvaksi, vaikka arvostelun kohde piankin siirtyisi tyylillisesti toisaalla tai vertaus oli alkujaankin epäsopiva.

Kritiikistä saa lyhyen kun siihen liittää arvosanan: tähden (1–5), koulunumeron (4–10) tai hymiön. Jos ei jaksa lukea, katsoo vain tähdet.

Soundia edeltänyt Musa aloitti heinäkuussa 1972 ilman arviotähtiä. Ne ilmestyivät neljänteen numeroon ja katosivat numerossa 9/74. Soundi ei käyttänyt tähditystä koko 70-luvulla, ei vielä joulukuussakaan 1980, jos laskee että vuosikymmen on 1–10 eikä 0–9.

”Teksti veisi kirjaan taitettuna noin kymmenen sivua.”

Toissa-Soundissa (1/15) on 67 arvostelua ja niiden keskipituus on 12 senttimetriä, Them Bird Things -arvion ollessa pisin, 28 cm. välillä. Numerossa 1/76 puolestaan on 30 arvostelua viidellä tabloidisivulla, osa nippukatsauksia, pituuden vaihdellessa 11 ja 48 sentin Koko tarkasteluvuoden 1976 keskiarvo on 30 senttimetrin huitteilla.

Pisimmät levyarviot kirjoittivat Mikko Montonen (95 cm, Jonathan Richman & The Modern Lovers, 9/76) ja Waldemar Wallenius (190 cm, Jerry Jeff Walker, 11–12/76). Jälkimmäinen teksti veisi kirjaan taitettuna noin kymmenen sivua. Vertailua haittaa se, että vuoden 1976 senttimetriin mahtuu neljä riviä, mutta vuoden 2015 sentissä on kolme riviä, ja palstan leveys vaihtelee kolmesta yhdeksään senttiin.

Mutta nostetaan nyt jo viivotin pois lehden päältä. Sillä onko pitkä arvio aina lyhyttä syvällisempi? Banalisoiko ”uimahyppynumerointi” ainoalaatuisen taideteoksen, vai onko se havainnollista asiakaspalvelua? Vastaus on tapauskohtainen. Minituomio voi osua täysin ytimeen. Kiireetön jaarittelu saattaa eksyä asiasta, eikä edes kiinnostavasti.

Vaikka teksti oli pidempää, 70-luvun Soundissa ei tahallaan uuvutettu ja kiusattu lukijaa, paitsi ehkä Vappu-Soundissa (4B/77). Taitossa on usein päästy selkeyteen, vaikka tehostevärin kanssa on jouduttu säästelemään. Levypalstaa on järjestelty tyylisuunnittain, mistä kertoo yhteisarviot ja kokoavat yläotsikot – nämä esimerkit ovat lehdestä l5/76: Huippujazzia Euroopasta, Tasapaksua mustaa musaa, Kotimaasta tulee kovaa kamaa.

Dymottaminen on hauskaa, siitä tulee turvallinen olo, paitsi nimikoinnin kohteelle jos tämä näkee itsensä toisin. On vääristäviä peilejä, on liian nopeita sanoja. Mutta kukaan muusikko ei silti ole taivaasta pudonnut ja niin omaperäinen etteikö hänen ominaislaatuaan voisi jäljittää johonkin arkkityyppiin. Captain Beefheart oli blues-artisti. Tosin paino sanalla artisti.