Arvio: Tulio kanavoi debyytillään suuria tunteita mutta jää katse-etäisyydelle suuruudesta

Tulio
Yyteri
Solina

Tuntuuko minusta vain siltä vai onko oikeasti niin, että viime vuosina on ilmaantunut poikkeuksellisen paljon konkarimuusikoiden hieman konseptuaalisia uusiobändejä, jotka pyrkivät ammentamaan suomalaisesta mielenmaisemasta ja suomen kielestä, mutta myös ”kansainvälisestä estetiikasta” ja erilaisista retrogenreistä? Amuri, Kuusamo ja nyt Tulio. Turha näitä olisi liikaa verrata toisiinsa, ja silti ei voi estää mieltä tekemästä tiettyä niputusta.

Tulion tapauksessa varsinkin muusikko-toimittaja Pekka Laineen ansioluettelo antaa odottaa pistämätöntä tyylitajua, ja biisintekijäkumppani Janne Äyräväinen taas on meritoitunut Ronnie Starr- ja The Expected -yhtyeissä. Äyräväisen kanssa lauluvastuun jakaa Noora Virtanen. Trio on nimennyt itsensä elokuvahistoriamme ikioman Meat Loafin mukaan, ja senhän pitäisi tarkoittaa suuria elkeitä ja tunteita.

Sellaisia mallinnetaankin. Tosin 60-luvun popdraamoista innostunut yhtye pyrkii pakahduttavuuteen melko pienessä mittakaavassa, paitsi milloin inspiraatio kuljettaa vähän laveampaa valtatietä vähän pidemmänkin matkan (Aaveet kannoilla). Yleensä estetiikkana on tehdä Phil Spectorin taskusinfonioita suomeksi ja vähän salamielisemmällä otteella. Musiikki kumajaa ja livertää vaikutteensa tunnustaen, mutta tässä ajassa eläen.

Arvelen, että Yyteriltä elämään jää sen nimibiisi. Vangitseva syksyisen merenrannan kuva on myös kuva kokijansa mielestä. Suomi on kolea maa ,ja Kalifornian tai Long Islandin rantarapsodiat tuntuvat lokalisoituina purkkiin suljetulta merenkohinalta.

Osalla kappaleista vaikutelma johtaa tiettyyn riittämättömyyden tunteeseen. Ollaan katse-etäisyydellä suuruudesta. Tai jopa helppojen kliseiden parissa, kuten Kauko Röyhkän vähemmän nerokkaan tuotannon mieleen tuovalla Ranskan uusi aalto -kepeilyllä.

Haastattelu

Soundin kysymyksiin vastasi Tulion puolesta Janne Äyräväinen.

Pakollinen alta pois, eli miten Tulion musiikki vertautuu övereistä melodraamoistaan tunnetun elokuvaohjaaja Teuvo Tulion töihin? Vai vertautuuko?

– Tulion musassa on elokuvallisuutta, tietynlaista unimaailman liepeillä seikkailua. Etäisyys arkirealismiiin on sekin lievästi teuvomaista. Ehkä musamme vertautuu Teuvo Tulion elokuviin myös tietynlaisen DIY-hengen kautta, kotikonsteilla luodaan isoa ja vaikuttavaa tunnetilaa. Teuvon leffojen sakeaa paatosta ei välttämättä kappaleissamme kuule – ainakaan vielä.

Syntyykö tällainen bändi konsepti vai biisit edellä? Debyytillänne ei varsinaisesti ole särähtäviä poikkeamia valitusta linjasta.

– Alussa oli yksittäisiä kappaleita ja konsepti, tosin aika löyhä sellainen: Tehdään musaa ilman bändikuvion lainalaisuuksia ja rajoituksia. Astuttiin tekotavan puolesta ensimmäistä kertaa ”nykyaikaan”. Ajatuksena luoda kuitenkin musiikillisesti ehjä maailma, jossa itseämme miellyttävä naivistis-romanttinen vuosikertapop ohjaa kulkua. Pekka piti raamia kasassa, me Nooran kanssa rönsyiltiin siinä ympärillä. Paljon etsimistä ja löytämistä, erityisesti soundipuolella.

Kuinka tärkeää teille on tehdä tätä musiikkia nimenomaan suomeksi? Ja siihen liittyen, mitkä olisivat Tulion tärkeimmät suomenkieliset musiikilliset esikuvat tai viitepisteet?

– Oli jotenkin selvää alusta alkaen, että Tulio tekee biisejä suomeksi. Musiikilliset viitepisteet olivat kyllä pelkästään angloamerikkalaisia, vähän myös ranskalaisia. Tuntui jännittävältä etsiä ”dream baby dream” -estetiikalle luontevaa suomenkielistä muotoa, joka on simppeli muttei typerä. Monesti tuntui siltä, että teemme jotain, jollaista ei suomeksi ole aiemmin tehty. Suoria esikuvia ei tule mieleen, mutta ehkä taitavat pelkistäjät kuten Kauko Röyhkä ovat takaraivossa antaneet inspiraatiota.

Teksti: Niko Peltonen