Anatheman biisintekijä-laulaja Daniel Cavanagh leväyttää sielunsa apposen auki ensimmäisellä soololevyllään. Monochromen musiikki ei emoyhtyeen viime levyjen tunnelmoinneista eroa juuri kuin ilmavammilla sovituksillaan ja kevyemmällä instrumentaatiollaan, mutta juuri nämä kappaleet päätyivät soololevylle henkilökohtaisuutensa vuoksi.
Sen kuulee. Cavanagh laulaa pianovetoiset kappaleensa sielu vereslihalla ja kuin koko maailman paino niskassaan, mutta kuitenkin synkimpäänkin murheeseen aina toivoa peilaten. Musiikki läikehtii valoa ja varjoa, ja jokusessa kappaleessa Dannyn äänen vierellä sädehtii toinenkin yhtä voittamaton aurinko, ääneksi muuttunut hymy, Anneke van Giersbergen. Toisia puolestaan tähdittää vähintään yhtä sielukas, vuosisataista murhetta itkevä Anna Phoeben viulu.
Monochrome on kuin hengittävä olento. Sen kuuntelu on vavahduttavaa kuin kirkkaana yönä yksin tähtiin tuijottelu tai meren hyökyjen kuuntelu rantakalliolla. Sen hiljaisuutta ja pauhuja ihastelee kuin luontoa, oman pienuutensa ja haavoittuvuutensa tajuten. Ja sen, että sydän kurkussa tai roska silmässä on joskus ihan ok.