Uskon muistavani, milloin suhteeni A.W. Yrjänän teksteihin muuttui. Se tapahtui CMX:n Cloaca Maxima -kokoelman kansivihkoa lukiessa. Koreaa sanoitustyyliä oli päällipuolin aina ollut helppo arvostaa, mutta se oli myös tuntunut tarkoituksellisen sisäänpäinkääntyneeltä. Kappaleet heräsivät uudella tavalla eloon, kun syntyprosessi kirjoitettiin auki. Tekijä antoi äänensä kuulua ja tuli lihaksi.
2000-luvun Yrjänä on tullut enemmän lihaksi kuin koskaan. Hänen mediapersoonansa on lähentynyt kuulijaa vaikkapa nyt sanomalehtikolumnistina tai Vain elämää -ohjelman taattana. Ja soololevy on aina jotain henkilökohtaista. Yhden profiili korostuu vääjäämättä irti bändin maneereista.
Silti huomaan kaipaavani samanlaista ohjeistusta tai tiekarttaa Heliografin maailmaan kuin nuo vuoden 1997 kansitekstit. Sanoituksen voi toki selittää pilalle – tai se voi jäädä täysin vertauskuvaan hukutetuksi kryptisyydeksi, jonka takaa mitään on mahdotonta tavoittaa. Tällä kertaa kai odotin maan kenties parhaalta lyyrikolta jotain äärimmäisen nykyhetkeen sidottua ja konkreettista tietämättä edes, miten vaatimusta perustelisi.
CMX-faneja puolestaan saattaa nyppiä, että Heliografi on iskelmällinen levy. Kun aloitusvirsi Olisipa tie lähtee soimaan, luulen kuuntelevani Vesa-Matti Loirin joululevyä, välillä esoteriaan hurahtanutta Lauri Tähkää tai satanismista viehtynyttä Janne Tulkkia. Koviten humpatessaan levy on perverssin virkistävä.
Balladeissa Yrjänän melodiat ovat edelleen ylittämättömiä. Sovitus ja tuotanto sen sijaan hämmentävät. Toisaalta kuullaan punnitun herkkiä puhaltimia ja Jarmo Saaren viola da gambaa, toisaalta runnotaan kovalevyrokkia 1990-luvulta. Olisin ehkä kaivannut pientä hiljaista albumia, en rakenneosasten kakofoniaa.
Heliografissa sekä vaivaavat että viehättävät samat asiat kuin Cohenin tai Caven ”uusissa” levyissä: onko tämä kypsää ja elämänviisastunutta musiikkia, vai jotain hieman hupsahtanutta. Kömpelöissäkin hetkissään se on silti hurmaavan viistoa.