Nyt ei puhuta ihan tavallisesta tapauksesta. Oikeastaan Ultralum on enemmän metodi ja konsepti kuin bändi. Isäntinä toimivat kitaristit Aki Haarala ja Riku Karvonen, mutta kaikkiaan mukana on 23 muusikkoa ja laulajaa. Kyse on etänä tehdystä, mutta samalla aidosti elävästä ja vapaasta musiikista, jossa kukin osallistuja on lisännyt osansa edellisten päälle ilman ohjeistusta.
Viidestä pitkästä numerosta koostuva kokonaisuus on ilmavasti hengittävää, salakavalan tiheästi monikerroksista ja hyvin valoisaa musiikkia, joka toisinaan tuo mieleen rakastamani 60-luvun brassihenkisen viihdejazzin á la Sergio Mendes. Lähimmäs brassifiiliksiä menee Emma Salokosken höyhenenkevyesti vokalisoima Scarlet Skyline. Toisaalta menossa on jotain sarjallista, Philip Glassin läsnäolon aistii. Viime kädessä homma kuitenkin soundaa ihan itseltään, ja ihan vaivihkaa myös svengaa melkoisesti. Pataa kuumentaa Mamba Assefan, Jaska Lukkarisen, Lauri Porran ja Tuomo Prättälän kaltaisten velhojen rytmityö.
Killing Stonea luonnehtisin kosmisesti filosofiseksi. Virityksen luovat ikiaikaisen jylhät kitarasoinnut, joskin loppupäässä Timo Lassyn tenorisoolo tuo mukaan äkäisempää särmää. Ultralum väistää hienosti ajan ja genrejen karikot.