Arvio: David Gilmour laulaa elämänsä kanssa sovinnon tehneen ihmisen rauhasta – tuloksena hieno levy

78-vuotias David Gilmour pitää kiinni tiiviistä levytystahdistaan, jossa albumeita julkaistaan yhdeksän vuoden välein. Luck And Strange -albumi osoittaa, että tällä kertaa hiljaa ja hymyillen hauduttelu on kannattanut.
Se kaihoisan hunajainen ääni, jolla Gilmour on laulanut, johdattelee jälleen kuulijan maailmoihin, josta löytyy nostalgisella tavalla jotain vanhaa ja viisaalla tavalla jotain uutta. Albumilla lauletaan siitä itsensä ja elämänsä kanssa sovinnon tekemän ihmisen rauhasta, jonka kukin meistä ehkä vanhana kokee.
Luck And Strange tekee selvän pesäeron Rattle That Lock -albumiin (2015), jota vaivasi hieman teflonpintainen kylmyys. Nyt Gilmourin äänen ja sävellysten värissä kuullaan vapautuneisuutta, jossa hänen blues- ja progerock-juurensa yhdistyvät hymyilevästi toteaviin, osin yllättäviinkin sovituksiin.
Nyt ei voi kuin nauttia Gilmourin uskomattomista kitaramelodioista ja -sooloista, joiden särmä ei ole harmaantunut. Gilmourin matkatessa kappaleiden virtaavissa tunnelmista kliimaksi toisensa perään jopa suuriinkin sovituksiin, on kyse sekä pienien nyanssien että isojen pensselinvetojen kauneudesta.
On vaikea uskoa, etteivät kappaleet kuten The Piper’s Call, A Single Spark ja Scattered kiehtoisi Pink Floydinkin kuulijoita. Gilmour ei kuitenkaan lämmittele vain vanhoja, vaan soittaa juuri tässä hetkessä.