Pink Floydissa herkimmilleen virittynyt, kuulas ja eteerinen kitarasoinnutus avaa ja sulkee David Gilmourin Rattle That Lock -albumin. Kun hiljaisuudesta vyöryy pehmeänä vellova urkujen maininki, tietää tarkalleen, millä hetkellä ja millä unenomaisella soundilla kitaraintro helähtää soimaan.
”Nautittavan näppäriä ja makeita detaljeja erisoundisin kitaroin”
Näiden upeasti kaikuvien instrumentaalien välissä Gilmour testaa ja laventaa harkitusti tyylikirjoaan, samaan tapaan kuin yhdeksän vuoden takaisella On An Island -levyllään. Mukana on samoja keskeisiä äänikuvaan vaikuttajia, kuten urkuvelho Phil Manzanera ja mestarillinen orkesterisovittaja Zbigniew Preisner, sekä yksittäisten kappaleiden vierailijat, taustalaulajat David Crosby ja Graham Nash, kornettiin erikoistunut Robert Wyatt sekä retropianisti Jools Holland.
Impressionistisesti soljuvaan symboliseen virtaan kuvastuneen viimeisen Pink Floyd -levyn jälkeen Gilmour tarkentaa luomiaan mielikuvia vaimonsa Polly Samsonin sanoituksilla sekä tyylikkääksi hiottuun popsensibiliteettiin nojaavilla sävelmillään. Nimikappaletta voisi verrata aiemman yhteistyökumppanin Bryan Ferryn sensuelleihin tanssihitteihin, joskin rockpintaa ei ole kromattu ihan yhtä siloisen kiiltäväksi. Avarien kaikusoolojen sijasta Gilmour suosii laulujen sisällä viiltävämpiä, bluesviihteellisempiä soinnunvenytyksiä melkeinpä edesmenneen Gary Mooren suosimaan näytöstyyliin. Mutta mikään yhden tempun hepo Gilmour ei ole, vaan albumin parhaiden raitojen viehätys on aivan toisenlaisissa kitarakikoissa.
Faces Of Stone avautuu erittäin hienosti ja ilmavasti kulkevalla folk-kompilla, joka syväytyy aavemaisen varjoisaan ja kauniiseen orkesterilavennukseen kuin Scott Walkerin tummat, melodiset balladit. Walkerilaisen tummat sävyt korostuvat myös Gabriel-pojan pianon johdattamassa In Any Tongue -kappaleessa. Dancing Right In Front Of Me askeltaa hienostuneella iskelmätahdilla (kuten Kolmatta linjaa takaisin), mutta saa painotahtia mainion römeästä kitarateemasta. Siinä ja monessa muussakin kappaleessa on nautittavan näppäriä ja makeita detaljeja erisoundisin kitaroin. The Girl In Yellow Dress on albumin erikoisin tunnelma- ja periodipala raukean jatsahtavassa klubikuosissa, pystybasson ja savuisen sutikompin säestyksellä. Yllättävä ja miellyttävä aikapoikkeama, jossa Preisnerin täyteläiset sovitukset vaihtuvat kompaktimman combon herkulliseen työstöön.
Soundien sävykartan ja oivaltavien soitinnusten kokonaisuudessa ei ole moittimista, mutta muutama raita jää melodiselta rakenteeltaan vaisuksi ja mielenkiinnottomaksi. Crosbyn ja Nashin lauluäänten hieno harmonia ei nostata askeettista A Boat Lies Waiting -runoelmaa haluttuihin korkeuksiin. Beauty-instrumentaali jää kuin odottamaan hiljaa näpeltävän kitaroinnin lentoon lähtöä. Nimikappaleen tapaan salskeammin popsovitettu Today jauhaa perin tahmeasti.
Kaikella esiin tuodulla tuntuu olevan luonteva sijansa Gilmourin artistiprofiilissa, ja Rattle That Lock pyörii tällä jyvityksellä hyvin suopeissa merkeissä niin huipulle nousut kuin alavampien maiden koukkauksetkin.
