Viime kesän Live8-spektaakkelin jäl-kei-nen huhumylly Pink Floydin reunionista saanee jäädä toiveajatteluksi. Yli vuosikymmen sitten mittaamattomaan talviuneen ajautuneen proge-mammutin ystäville kerrottakoon lohdutusta olevan luvassa: vain viikkoja takaperin kuusikymppisiään viettänyt David Gilmour juhlii totisesti uudella On An Islandillaan. Levy ei ole ainoastaan Stratocaster-mestarin paras soololevy, se myös päihittää Floydin kokonaiset kaksi studiojulkaisua siltä ajalta, jona Gilmour on toiminut yhtyeen johtohahmona.
Uusi levy on ennen kaikkea osoitus siitä, että vanha voi oppia uusia kujeita kieltämättä menneisyyttään. Kitaristina romanttiseksi lyyrikoksi tunnustettu brittiveteraani antaa kuusikielisensä laulaa On An Islandilla paikoin yhtä agg-ressiivisesti kuin Animalsin aikoihin konsanaan. Kuin todisteena siitä, ettei ikä ole tehnyt hallaa, debytoi Gilmour kieli-, lyömä- ja kosketinsoitinraitojensa ohessa ensimmäistä kertaa myös saksofonin varressa – vieläpä mukiinmenevästi.
Jo mykistävän alkuinstrumentaalin ja kahden floydiaanisen tunnelmapalan jälkeen on vaikeaa olla syömättä isännän kädestä. Pahaenteisesti ryömivän Take A Breathin, saksofonipala Red Sky At Nightin ja juurevan This Heavenin häivyttyä eetteriin voi vain kerjätä lisää. Kun levy saatetaan vielä neljän kappaleen voimin päätökseen rauhallisissa mutta intensiivisissä tunnelmissa, ei tomerampikaan Floyd-friikki tohdi kuin alkaa alusta uudestaan. Neoprogebändejä diggaillaan, klassikoita kuunnellaan. Usein kuulokkeet päässä.
Vähintään herkullisen lisämakunsa On An Islandille luovat sen vierailijat sekä muut tekijät. Puolalaisen Zbigniew Preisnerin jylhät orkestraatiot, David Crosbyn ja Graham Nashin harmonisointi sekä emobändistä lainatun kosketinsoittaja Richard Wrightin urkumuljauttelut tulkoon erikseen mainituiksi. Yhtä kaikki, musiikkia 80-lukua taaempaa seuranneille tuttu, monilukuinen soittajakasti hoitaa hommansa vailla kiireen tai rauhattomuuden häivää.
Niin paljon kuin välillä on ollutkin ihanaa parjata sekä David Gilmouria että Roger Watersia riippuvuussuhteestaan toisiinsa asiallisen musiikin luojina, On An Island osoittaa Gilmourin nousseen biisintekijänä entisen sparrauskumppaninsa kanssa samoille kalkkiviivoille. Edes raha ei ole saanut The Dark Side Of The Moonin äänittänytä kvartettia takaisin yhteen – jos minä olisin Bob Geldof, veisin oitis Watersille kopion David Gilmourin uusimmasta ja jäisin hermostuneena odottamaan, josko yhteinen sävel jälleen löytyisi.
