”But I still got the power and my brain and my body / I’ll take no shit from you!”
Vuonna 1998 Garbage loi standardeja. Se viritti vetovoimansa äärimmilleen kakkosalbumillaan Version 2.0:lla, jonka maukkaita melodioita hyväili ajassaan täydellinen tuotantojälki. Myös yhtyeen imago oli raikas. Kolmea nelikymppistä soittajaa ei ehkä huomannut kukaan, mutta Shirley Manson oli juuri sellainen keulakuva, jota 1990-luku janosi. Hän oli piikikäs ja tunteva, suora ja tavoittamaton. Ja hän määritteli itse, miten hänet tulkitaan.
Tuolloin oli vaikea uskoa, että jalusta murtuisi vain pari vuotta myöhemmin. Niin kuitenkin kävi. Yhtyeen kolmas levy Beautifulgarbage (2001) kuulosti oudon ponnettomalta keskellä retrorockin ja postpunk-jäljitelmien pariin hamunnutta millenniumia. Kiekko vaipui nopeasti unholaan ja vei tekijänsä mukanaan.
Siitä alkaen Garbage on ollut altavastaaja. Nelikko on kyllä aktivoitunut tämän tästä, mutta samalla se on etsinyt olemustaan, joutunut sopeutumaan ja hajonnutkin kertaalleen. Tavallaan jokainen yhtyeen viimeisimmistä albumeista olisi voinut olla sen joutsenlaulu.
Siksi tuntuu huojentavalta todeta Garbagen olevan yhä kelpo iskussa. Let All that We Imagine Be the Light jyrää alusta loppuun tunnusomaisesti, mutta sen äärimmilleen prosessoidut äänimaisemat ja kalsean kohtalonomainen tunnelma myös häivyttävät viitekehyksiä. Tuottajavetoisesti fuusioidut vaihtoehto-, gootti- ja electroclash-vivahteet asemoituvat välähdyksiksi, joista jokainen antaa musiikille uudet kasvot. Pohjimmaisessa pophenkisyydessäänkin levy pakottaa etsimään ja puntaroimaan olemustaan.
Käyttövoimansa albumi ammentaa epäkohdista. Chinese Fire Horsen ja R U Happy Now’n kaltaiset suorat sylkäisyt julistavat identiteettien autonomiaa ja osoittavat, millaista epämaailmaa populistinen patriarkaatti luo. Pet Shop Boysin äkäisenä siskona sähisevä There’s No Future in Optimism puolestaan vannottaa taistelemaan fatalismia vastaan, vaikka nykykaaos kuinka ahdistaisi. Agenda ei ole aina itseisarvoisesti pinnassa, mutta Mansonin tulkinta kertoo, että viattomimmissakin riveissä on tosi kyseessä.
Ankaran ajankuvan ja kylmäpintaisen sävellystyön alta hahmottuu toinenkin teema, kenties henkilökohtaisempi ja siksi herkempi. Garbage tunnustaa ikänsä siellä täällä ja miettii, mitä se tarkoittaa. Kaksi lonkkaleikkausta läpikäynyt Manson tietää, että keho voi pettää vaikka on edelleen nautinnon ja itsetunnon lähde. Niinpä hän etsii väsymättä jotain mihin luottaa, jotain minkä jakaa: ”I’ve got a lot of love to give / There’s nothing I can do if you don’t want it.”
Sanoma kiteytyy The Day that I Met God -päätösraidalla, joka nousee kertaheitolla Garbagen uljaimpien luomusten joukkoon. Lääketokkurainen ”I found God in tramadol” saattaa kuulostaa kyyniseltä summaukselta, mutta kaikki sen ympärillä sanottu pakahduttaa kauneudellaan. Kokeilevan demolaulun ja läpikuultavan melodian varaan aseteltu teos löytää kivun keskeltä onnen, ehkä jopa ikuisen valon. Säteet taittuvat opioidien prismassa rakkaudeksi, josta huokuu syvä kiitollisuus kaikkea koettua kohtaan.
Löydön äärellä ei ole enää mielekästä pohtia, mistä on lähetty liikkeelle. Vain se merkitsee, mihin on tultu.