GARBAGE: BeautifulGarbage

Kolmas levyllinen Garbagen teollisesti tuotettua rock-musiikkia on kuin tietokoneohjelman päivitetty versio. Mihin sitä tarvitaan, kun vanhallakin tulee hyvin toimeen ja ero on lähinnä kosmeettinen? Viimeistään seuraavalla kerralla ihmiset huomaavat tulleensa huijatuiksi, jos Shirley Mansonilla, Butch Vigillä ja niillä kahdella muulla rumalla äijällä ei ole jotain uutta tarjottavanaan.
BeautifulGarbagen kappaleet on rakennettu palasista studion uumenissa, ei sävelletty akustisen kitaran kanssa yksinäisessä hotellihuoneessa, kun rakkaus on kaukana ja kukaan ei ymmärrä. Jos laulujen säkeistöosuudet vaihtaisi keskenään arpomalla ne uusiin paikkoihin, muutosta olisi miltei mahdoton huomata – ainakin jos pudottaisi pari pakollista balladia pois uudelleenjärjestelyistä. On siis turha odottaa BeautifulGarbagelta aitoa kauneutta, herkkyyttä ja koskettavuutta, vaikka Shirley Mansonin laulu luiskahtaakin pariin otteeseen (esimerkiksi purkkapop-muottiin puristettu Cherry Lips ja ärsyttävästi sätkivällä sovituksella pilattu Parade) kuin vahingossa ihastuttavan melodisille urille. Tällä levyllä ei ole sielua, tai jos sillä on, niin se on tietokoneen sielu.
Useimmat BeautifulGarbagen laulut ovat ehdottoman kertosäekeskeisiä. Kaikki muu on keskittynyt valmistelemaan räjähdystä, suoraan aivoihin porautuvaa parin rivin hokemaa, kuten "Shut your mouth/try not to panic/just shut your mouth/if you can do it", "Boys in the girls room/girls in the men's room/you free your mind in your androgyny" tai jotain yhtä radikaalia ja korkealentoista. Kertosäkeiden koukut ovat kyllin isoja tarttuakseen satunnaiseen kuluttajaan ja huijatakseen heidät levykauppaan, mutta musiikkina tämä on yhtä vaarallista ja vaihtoehtoista kuin vaikkapa Ricky Martinin tai Limp Bizkitin läpeensä laskelmoidut täsmähitit. Olennaisin ero on siinä, että Garbagesta voivat vähän valikoivammatkin kuluttajat digata, koska yhtyeessä on se punapäinen mimmi ja se vanha tyyppi, joka tuotti Nirvanan Nevermindin.
Garbage ei ota minkäänlaisia riskejä, vaan operoi edelleen tiukasti samassa viitekehyksessä kuin tähän astikin. Pro Toolsin tai jonkun muun 2000-luvun studiotyöläisten suosiman pikkuapulaisen avulla on saatu aikaan kaikkien optimiarvojen mukaan potkiva ja säkättävä soundi, jonka toden totta voi kuvitella kuulostavan hieman paremmalta kuin kolme vuotta sitten. Vähän kuin Mika Häkkisen tai jonkun muun ekoterroristin kilpa-auton tehoon olisi saatu puristettua se ratkaiseva kahden hevosvoiman parannus. Keväällä 1998 ilmestyneen Version 2.0 -levyn Special-single sämpläsi Pretendersin Talk Of The Townia, tällä kerralla Chrissie Hyndea kunnioitetaan Drive You Home -kappaleen laulusoundilla ja -melodialla. Kolme vuotta sitten Push It -kappale lainasi The Beach Boysin Don't Worry Babya, nyt Brian Wilsonin ja Phil Spectorin sinfonisiin äänimaailmoihin viitataan todella ulkokultaiselta kuulostavan Can't Cry These Tearsin sovituksella. Onneksi yhtyeen ei ole tarvinnut osoittaa ultramodernien r'n'b'-rytmien hallintaa muualla kuin Androgyny-singleraidalla.
"Täytebiisejä levylleen laittavat artistit ovat laiskoja", kertoi Shirley Manson Soundin haastattelussa pari kuukautta sitten. Ja toden totta, BeautifulGarbage-levyllä ei ole ainoatakaan filleriä. Tosin sillä ei myöskään ole ainoatakaan You Can't Hurry Loven, Heart Of Glassin, Our Lips Are Sealedin tai Summer Night Cityn kaltaista ihanaa pop-klassikkoa, mutta muuten levy osoittaa Garbagen toimivan kuin huippuunsa trimmattu ja kiillotettu kone.
Sesonkituotteena BeautifulGarbage on varmasti yhtä vastustamaton kuin Hennes & Mauritzin syysmallisto. Se on oman tehokkuusajattelunsa puitteissa mestarillinen suoritus, mutta ei missään nimessä musiikkia, josta vuosi 2001 muistetaan. Toisin sanoen: albumi vastaa täysin siihen asetettuja odotuksia.