Ollessani ala-asteella ystäväni isä toi jenkeistä tuliaisiksi Garbagen ensimmäisen levyn (Garbage, 1995). Siitä tuli heti yhteinen suosikkimme. Olimme cooleja, diggailimmehan bändiä, josta luokkakaverimme eivät olleet kuulleetkaan. Only Happy When It Rains ja Stupid Girl iskivät kovaa. Milk on yksi aikansa kauneimmista balladeista ja saa edelleen kylmät väreet aikaan.
Kuullessani Garbagen paluusta tunsin iloa kunnes muistin, että en tainnut edes kuunnella edellistä pitkäsoittoa (Bleed Like Me, 2005). En pitänyt maistiaisista, enkä halunnut pettyä. Nyt eletään samanlaisia aikoja.
Beautifulgarbagea (2001) parjattiin, koska yhtye ei kuulostanut itseltään. Levyllä oli kuitenkin hyvätkin hetkensä. Uutuudella Garbage on palannut selkeästi juurilleen, mutta tulos on kehno. I Hate Love ja Sugar nousevat vaivoin vahvuuksiksi. Levyn nimibiisi voisi naiivisuudessaan olla napattu suoraan paikallisen lapsikuoron settilistalta. Nämä pois lukien en muista paljoakaan viimeisistä 42 minuutista levyn loppuessa. Albumi ei ole surkea, se on vain kovin lattea.
Haluan noudattaa äitini antamaa elämänohjetta: ”Jos et keksi asiasta mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.” Yes, ma’am.