Englanniksi laulava artisti voi olla Suomessa vaikka kuinka loistava ja silti häntä ei tunne juuri kukaan. The Voice of Finland -sirkuksenkin läpikäyneestä Ina Forsmanista ei voi todeta aivan näin, mutta valitettavan vähälle huomiolle hän on loistavuuteensa nähden jäänyt. Maailmalla on onneksi jo poreillut.
Homman nimi on soul ja takana kolme varsinaista levyä. Tyyli on ollut alusta lähtien riemastuttavan retro ja rouhea, eikä After Dark Hour ainakaan pakittele tässä suhteessa. Viihteellisyyttä enemmän panostetaan siihen itseensä, sielukkuuteen. Levyn sointi on lämmin ja muheva. Poikkihuilu värittää viettelevästi pyörähtelevää avausbiisiä Four Seasonsia, ja suoratoistostakin voi kuvitella kuuntelevansa hieman rahisevaa vinyyliversiota.
Forsmanin ääni on äärimmäisen ihana. Siinä taidokkuus ja kohtaa rennon karisman. Ellei Alone-biisi olisi jo valmiiksi kauniista kaunein, viimeistään Forsmanin tulkinta nostaisi sen energisen sulokkuuden riemuvoitoksi. Korkeat fraseerauksetkin ovat nautittavaa tunteiden tulkintaa, eivät päälleliimattua briljeerausta.
Kun nykypäivän soulia ei kuuntele ihan työkseen, After Dark Hour nousee korvissani parhaaksi alan teokseksi sitten Amy Winehousen Back to Blackin.
