Durand Jones & The Indications on noussut yhdeksi USA:n ja koko maailman johtavaksi nyky-soulbändiksi, joskin tuorein albumi Private Space (2021) flirttaili jo vaarallisesti discon kanssa.
Henkilökohtaisella soolodebyytillään antaumuksella laulava Jones menee päinvastaiseen suuntaan omia juuriaan peilaten. Ne ovatkin kiinnostavat: mies tulee Mississippi-joen rannalta Lousianan Hilaryvillestä, joka sisällissodan jälkeen lahjoitettiin vapautetuille orjille.
Wait Til I Get Over tehtiin kymmenen vuoden aikana. Ehkä siksi siinä on useampia tulokulmia. Aluksi levy tuntuu vähän hajanaiselta, mutta Durandin sielukas ääni, vahva persoona ja pienillä puheosuuksilla alleviivattu tarina pitävät paketin koossa.
Gerri Marie avaa sukutarinan beatlemaisilla jousilla täyteläisenä pianoballadina. Lord Have Mercy jatkaa siitä ja kiihtyy paikalliskuvauksesta modernisti ripeällä rytmillä polkevaksi menoksi. Hieno esimerkki juuristaan ylpeästä soulista, joka tuo nykyajan luontevasti kuvaan. I Want You voisi olla Otis Redding -balladi, mitä nyt syntikat ja oudosti paukahtelevat perkussiot sekoittavat pakkaa. That Feeling tunnelmoi ensin herkästi akustista kitaraa näppäillen, sitten jouset ja sähköpiano hiipivät kuvaan ja homma kasvaa massiiviseksi intohimotilitykseksi kuoroin ja kitaroin. Someday We’ll All Be Free ponnistaa lempeän klassisesta Stevie Wonderista, mutta Skyppin äreä rap tasapainottaa tilanteen.
Pakahduttavin veto on aitoa etelänkirkkomeininkiä kättentaputuksineen tarjoava nimiraita, jota kuuntelisi paljon kolmea minuuttia pidempään. Lopuksi Secretsin lohtu-gospel päättyy rauhoittavasti Mississippin aaltojen liplatukseen.