Oululaissyntyisen Garbon seitsemäs albumi antaa ymmärtää viisauden etsintänsä jatkuvan yhä. Julma maa -albumilla (1986) debytoinutta bändiä voi perustellusti pitää yhtenä luotettavimmista kokoonpanoistamme. Esa Elorannan aina yhtä sympaattisen puhutteleva ääni, tasalaatuisten laulujensa luontevuus ja bändin pitkäaikaiseen rytmikaksikkoon varaavan soinnin tukevuus ovat Garbon pettämättömät tavaramerkit.
Viisasten kivi kieltäytyy edeltäjiensä tavoin peittelemästä rockinsa amerikkalaisia juuria. Garboa alusta lähtien leimannut springsteeninen ilme tekee tällä kertaa tilaa vahvalle Tom Petty & The Heartbreakers -diggailulle, minkä albumi tunnustaa heti aluksi vaivattomasti rullaavalla nimiraidallaan.
Garbon laulujen ikiaikaiset teemat osoittautuvat usein konkretisoitumattomiksi illuusioiksi. Auringonlaskuun voidaan toki ajaa vapauden tunne rinnassa, mutta rakkaus ja haaveet jäävät odottamaan täyttymystään. Se kipinä kuitenkin muistuttaa haikean toiveikkaasti, että mitättöminkin kipinä voi sytyttää sydämen.
Kun maailmassa on Viisasten kiveä edeltäneen Kruunaa ja klaavaa -albumin (2005) jälkeen tapahtunut kaikkea mahdollista ja etenkin mahdotonta, niin Garbon omavalintaisena kohtalona on edustaa pysyvyyttä.