Superyhtyeeksi ensiaskelistaan lähtien ristitty Ruusut nousi yhdeksi kotimaan kiinnostavimmista yhtyeistä jo nimikkodebyytillään (2018), mutta kohtalo meinasi vetää momentumilta maton alta, kun kakkoslevy Kevätuhri (2020) saapui maailmaan epävarmimman korona-ajan keskellä. Se ei kuitenkaan vaikuta kuihduttaneen Ruusuja, vaan yhtye taklaa vaikean kolmannen levyn dilemman pikakelaamalla suoraan neljänteen.
Melankolia hakee jo konseptin puolesta vertaistaan: harvoinpa tässä maassa on nähty samaan aikaan julkaistuja kahden albumin kokonaisuuksia.
Megalomaniaa alleviivaa levyjen massiivinen soundimaailma, joka tuntuu olevan yhtä paljon velkaa popille kuin elokuvamusiikillekin.
Melankolian megalomaniaa alleviivaa levyjen massiivinen soundimaailma, joka tuntuu olevan yhtä paljon velkaa popille kuin elokuvamusiikillekin.
Sävellykset ovat harkittuja, ja Ruusujen aiempia levyjä hallinneen elektronisuuden ohella jouset ovat nyt aiempaa suuremmassa ja ennen kaikkea monipuolisemmassa roolissa, erottamattomana osana teosta.
Massiivisuudessaan Melankolia herättää mielleyhtymiä M83:n tuotantoon ja etenkin Anthony Gonzalezin soundtrack-teoksiin, mutta yhtä lailla vertailukohdiksi sopivat Grimes sekä Björk. Kahden viimeksi mainitun jalanjälissä kuljetaan esimerkiksi 2-levyn päättävällä kaksikolla Hiljaa ranta nukkuu ja Ave Maria, joilla Ruusut hylkää perinteiset pop-kaavat ja antautuu abstraktille.
Selvintä hittipotentiaalia levyllä edustavat Valkea kuulas, Oppsei, Pimeässä ja Sä et tunne mua, mutta helppoa pureskeltavaa albumiduolta on turha odottaa.
Melankolia tuntuu eteerisyydessään eskapistiselta teokselta. Pandemia-ajan eristäytymisellä lienee ollut asiaan oma vaikutuksensa, olihan eskapismi hetken aikaa elinehto itse kullekin. Etenkin ykkösosan Myrskyssä ja Näytelmässä Ruusut vaikuttaa ottavan kaiken irti siitä toismaailmallisesta pohjavireestä, joka yhtyeen musiikissa on ollut alusta lähtien. Nyt se puhkeaa kukkaan.
Välillä Ruusut kompastuu omaan nokkeluuteensa: Niina-kappaleen suklaapatukoiden luettelointi kuvailuna henkilön merkitykselle särähtää ikävästi korvaan. Tuotenimien name-droppailu korostaa menetettyä viattomuutta, mutta tuntuu ontolta. Sama valju maku jää suuhun Lasisilmän ”Ave Maria, lorem ipsum” -kikkailusta.
Kenties ambitiona on luoda jotain, mikä voisi puhutella myös kielimuurien yli.
Hetkittäin Melankolia kuiskii myös hyperpopin henkeä. Autotunea käytetään välillä niin paljon, että uncanny valleylta ei voi välttyä: Miikka Koivisto on etenkin Kaunalla tunnistamattoman kuuloinen, niin hyvässä kuin pahassa.
Ringa Manner, Alpo Nummelin, Miikka Koivisto ja Samuli Kukkola eivät pelaa ollenkaan varman päälle: siinä missä Ruusut (2018) oli ohjelmanjulistus, Melankolialla on lähdetty tekemään suurteosta. Tämän puolesta puhuu paitsi levyn kunnianhimoinen tuotanto myös suomen kielen leikkisä, eksoottisuutta korostava käyttäminen esimerkiksi Uni huijaa nukkujaa– ja Punainen-kappaleissa.
Kenties tähtäin ei ole enää kotimaisen popin uudistamisessa, vaan ambitiona on luoda jotain, mikä voisi puhutella myös kielimuurien yli. Jos näin on, niin onnea matkaan. On jo aikakin, että joku yrittää kansainvälistä pop-läpimurtoa haltiakielellämme.
