Levyarvio: Kohuttu Ruusut-yhtye lunastaa lupaukset – debyyttialbumi on nälkäinen, monitasoinen taidonnäyte

Ruusut
Ruusut
Fullsteam

Ringa Mannerin, Miikka Koiviston, Samuli Kukkolan ja Alpo Nummelinin muodostamaan Ruusuihin on ladattu kuluvan vuoden aikana niin paljon odotuksia, että kun yhtye viimeinkin esiintyy levymitassa, on olo hetken aikaa tyhjä. Ensi kuulemalla debyytillä on vain vähän lisättävää neljän maistiaissinglen kertomaan.

Hiljalleen tutut muodot alkavat kuitenkin jäsentyä uudenlaiseksi julkilausumaksi. Ruusut on paitsi valikoima vahvoja ja itsenäisiä lauluja myös huolellisesti sommiteltu kokonaistaideteos, joka huokuu uudistusmieltä ja tasapainoa. Pop-musiikin ilmaisurekisteriä ahnaasti kartoittavassa äänimaailmassa on kollektiivisesti omaksuttavaa ajan henkeä ja crossover-potentiaalia, mutta myös suoruutta, joka pakottaa kohtaamaan kaiken henkilökohtaisella tasolla.

Debyytti on nälkäinen, monitasoinen ja piiloviekkaasti alitajuntaan iskevä levy, joka antaa vihaisen läimäyksen jokaisen mukavuudenhaluisen tuotantoratkaisun kasvoille.

Rikkaudessaan Ruusut on luonteva huipentuma sille kehitystyölle, jota yhtyeen jäsenet ovat viritelleet muissa projekteissaan. Arpikasvoiset elektrorytmit ja äärimmilleen pingotettu sointi raapivat standardeja röyhkeästi, ja Mannerin laulu silaa pinnan ristiriitaisella tunteikkuudella. Elementit on tiivistetty kutkuttavaan, rienaavaankin muotoon, jossa sävelkulkujen häpeilemätön tarttuvuus ja sanoitusten kehollisuus paljastavat elämänjanon eksyttävän itsekkyyden. Ja sittenkin, synteettisimmilläänkin, levy on täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta, jonkinlaisena eläimen kutsuna toiselle eläimelle.

Välillä Ruusujen tarve operoida laajalla skaalalla myös trivialisoi tunnelmaa. Esimerkiksi Käärmeen sisällä -avauksen iskelmälainat ja Paperi T:n vierailu 555:lla kuulostavat viitteenomaisilta heitoilta keskellä eteenpäin pyrkivää ilmaisua. Notkahdukset ovat kuitenkin kunnianhimon hinta. Kun orkesteri avaa niiden vastapainoksi Bubo bubon, Siamilaisten, Glitchien ja Kyklooppien kaltaisia elektrotaivaita, ei yhtäkään valintaa tee mieli kyseenalaistaa.

Lopulta Ruusut lunastaa lupauksensa ja maksaa vielä korkojakin. Sen debyytti on nälkäinen, monitasoinen ja piiloviekkaasti alitajuntaan iskevä levy, joka antaa vihaisen läimäyksen jokaisen mukavuudenhaluisen tuotantoratkaisun kasvoille. Näkemyksellisesti jalostettuna mutta silti viehättävän haavoittuvaisena teoksena albumi myös jättää tulevaisuuden kutkuttavasti auki. Mitä jos tämä tosiaan onkin vasta alkua!