Kun ottaa huomioon Tomi Nordlundin ansioluettelon indielevy-yhtiön pyörittäjänä ja toimittajana, ei ole ihme, että hänen Syvä Joki -bändinsä lähtökohdat ovat aika musanörttimäiset.
Nordlund on kuvitellut oman lokeronsa: melodisen ja isosointisen aikuisten ihmisten rockin, joka on fiksua, ilmeisyyksiä välttelevää ja eetokseltaan selvästi ”vaihtoehtoista”. Jos johonkin löytyy etsimättä yhtäläisyyksiä, niin USA:n sielunkumppaneihin The Hold Steadyyn, tosin ilman briljeeraavan sorttisia tekstejä.
Syvän Joen ei ole tarvinnut keksiä itseään levy levyltä uudelleen, ei tällä neljännelläkään. Niin vahvuudet kuin heikkoudet ovat tuttuja, joskaan näin lämpimän rohkaisevalta bändi ei ole ehkä vielä kuulostanut. Vaikka viritys on periaatteessa amerikkalaishenkinen, sen soundissa on suomalaista kesämaisemaa.
Toisaalta Nordlund ei ole maailman vahvin laulaja eikä melodioiden kirjoittaja. Yhdessä nämä puutteet aiheuttavat kerta toisensa jälkeen sen, että Syvä Joki jää kohdallani todellisen tykkäilyn kynnykselle. Bändi hyötyisi muutamasta anthemista.
Pitkässä Taas yksi sunnuntai -biisissä Matti Jokelainen ulvottaa kitaraansa komeasti. Enemmän vapaamuotoista jamittelua tässä hengessä ei välttämättä olisi huono idea.
