Rakastin, ja rakastan yhä, Jenni Vartiaisen kolmea ensimmäistä albumia. Ne oli tuotettu yhtä aikaa orgaanisesti ja modernisti. Ne soivat mystisen arkisesti tai arkisen mystisesti. Levyt lumosivat sekä sävellyksillään että lauluillaan.
Seitsemän vuotta sitten Monologi-albumilla kaikki oli toisin. Mukana oli yhä Vartiaisen parhaita puolia, mutta samalla halu uudistua johti väkinäisiin tuotantoratkaisuihin. Se oli kylmä albumi täynnä lämpimiä laulutulkintoja. Yhtälö ei toiminut, ja onkin yllättävää, että Origo jatkaa samaa ristiriitaisuutta.
Jenni Vartiainen on lumoava laulaja. Hänen äänessään on voimaa, herkkyyttä ja aistillisuutta. Vartiaisen ääni on itsessään instrumentti. Onkin outoa, miten usein Origon potentiaaliset sävellykset on ahdettu täyteen kolkon tuntuisia säksätyksiä, pulsseja ja paisutteluja, joiden seassa Vartiaisen ääni ei saa tarpeeksi tilaa.
Anna sen kantaa, Monta elämää ja Villit vedet osoittautuvat Origon hienoimmiksi luomuksiksi. Juuri näissä kappaleissa Vartiaisen ääni tanssii tasavertaisesti sävelten ja tuotannon kanssa. Eritoten Musta kausi itämaisuuksineen ja koneineen on puolestaan hyvä osoitus siitä, ettei enemmän ole aina enemmän.
