Kaikkien outojen hyypiöiden suosikkiyhtye Radiopuhelimet on kulkenut ankaran tinkimätöntä polkuaan jo vuosikymmeniä. Ennen vanhaan genre oli punk ja välillä enemmän funk. Vähitellen tyylit kuitenkin sikisivät ja limittyivät toisiinsa.
Uusin pitkäsoitto Radiopuhelimet starttaa funk-rytmein, mutta seuraavassa hetkessä soi jo karumpi punk rock. Ripeät tyylivaihdokset riemastuttavat ja tiukka soitto häkellyttää. Hymy nousee korviin, kun J. A. Mäki murahtaa Muserrus-biisin alussa John Lee Hookerin elkein ”hauhauhau”. Toisiinsa nivoutuvien Maiseman ja Syvän unen eeppisyys vaihtuu rankkaan krautrock-jumitukseen ja avaruusputputukseen. Aatteiden hautajaiset jatkaa reippaasti space rockia ja proge jazzia soitellen.
Saksofonia on myös runsaasti. Ennen puhuttiin syntisen jazzin vaaroista ja paholaisen torvesta, jota soittamalla myy sielunsa saatanalle. Levyn meininki on välillä niin hurjaa ja vapaata, että kuulostaa kuin John Coltrane ja James Brown olisivat visiitillä oululaisten happojameissa. Fonikin juttelee vain mukavia, joten tunnelmaa ei tohtisi vihtahousukaan pilata.
Musiikin monipuolistumisen myötä bändin teksteihin on tullut uusia muotoja ja sisältöjä. Uuden albumin sanoituksissa tuodaan hauskasti esiin ihmislajin viat ja heikkoudet. ”Ikä on numero” nauraa hysteerisesti vanhenemiselle, vaikka pelko jäytää mieltä: ”Kuolema – parannettu / peruttu, karkotettu / ei se koske minua / se koskee köyhiä, lihavia, laihoja…” Jumalan nimeen julistaa ilkikurisesti: ”Oi Herra Juhani / poista tuskani / uusi vinttiin muhani.” Gospel-viisun riimit on aseteltu virsikirjan säkeiksi. Nöyrät pyynnöt jatkuvat: ”Iso Tommi rankaise hymyillen / kun kaapissani lymyilen.”
Radiopuhelinten uusi tyyli ei ehkä miellytä kaikkia. Itse pidän jokaisesta julkaisusta, mutta erityisesti parin viimeisimän levyn äänimaisemien rikkaus viehättää. Lopetusbiisi Omistettu kertoo hengästyttävän pitkän ja hämmentävän tarinan siitä, mitä kreisiä nuorena ja rakastuneena voikaan tehdä. Ikäkö vain numero? Luojan kiitos ei.
