Oulu on kaupungin nimi -levy (2000) julistettakoon suvereeniksi mestariteokseksi. Se pirstoi leuan, löi hampaat kurkkuun ja iski otsaluun sisään. Vaikka tämä uutuuskaan ei ole mitään lällärirockia, se onnistuu vain murskaamaan nenävarren. Siinä on vissi ero.
Vaikka jotain jääkin uupumaan, on Radiopuhelimet Suomen kovin rockbändi. J.A. Mäen sanoitusta mukaillen ”sillä stondaa aina”. Laulaja Mäki, kitaristi Jarno Mällinen ja rumpali Jyrki Raatikainen ovat fiksuja, velmuja ja joskus myös vittumaisia pohjoisen miehiä, ja he ovat soittaneet yhdessä yli 20 vuotta. Kun he saavat moottorin käyntiin, ei sitä pysäytä mikään.
Alussa yhtyeen nimi oli tulevaisuutta. Nyt se on menneisyyttä. Viisikon (mainittujen lisäksi kitaristi Katz ja basisti Antti Annunen) musiikki ei ole kumpaakaan. Se on oma maailmansa – tällä kertaa sanoittajat Mäki ja Mällinen eivät edes kommentoi yhteiskuntajärjestystä kuin korkeintaan verhotusti. Eikä siinä mitään, sillä keikkareissu, kusitauko ja metsärosvo Veerappan ovat ihan hyviä aiheita nekin.
Viisi tähteä on laadultaan tasainen levy. Yhtye tekee juuri sitä, minkä parhaiten taitaa – hullua, hauskaa ja hullunhauskaa, svengaavaa ja ruhjovaa rockia, joka on rakennettu The Stoogesin, Captain Beefheartin ja Fela Kutin paaluttamalle rämeelle. Juicelle ja Epuille ei siellä ole sijaa, ja se on helvetin hyvä.
Vaikka yhtyeen kiivaissa kuvioissa voisi olla inan enemmän vaihtelua, on tältäkin levyltä poimittavissa pari ällistyttävää palaa. Kovaääninen ja kahjo nimibiisi on käsittääkseni parasta suomalaista funkia koskaan. Sanoituksen Mäki on sijoittanut hotellin diskoon ja viljelee siinä niin fyysisiä juttuja, että paikat kastuvat kotonakin. Albumin muita tekstihelmiä ovat Mäen metafyysinen pohdiskelma Rajoja sekä Mällisen hykerryttävä Joskus olen leivonnainen – lastenlaulu helvetistä.
Levyn toinen ässä on ytimekäs ja yksinkertainen Loputon kesä, joka soi Radiopuhelimien kontekstissa liki poppina, kunnes pimeys laskeutuu ja leikki jää kesken. Olen varma, että nämä miehet viettäisivät jouluna mieluummin viisi tuntia Kahdeksan surmanluodin parissa kuin katselisivat taas kerran Ihanan elämän.
Viisi tähteä -levyltä ei löydy herttaisen Hailuodon tai miltei progressiivisen Mulla menee lujaa -maratonin kaltaista suurta irtiottoa. Sen sijaan Radiopuhelimet päättää yhdennentoista albuminsa puoliminuuttiseen Moottoriperse-kaahaukseen. Samaan aikaan CMX askartelee yhden biisin albumin parissa. Kovin eri suuntiin on tie pohjoisen miehiä vienyt.
