Jo 20 vuoden ajan jokainen uusi The Rasmus -albumi on tuntunut pinnistelyltä ison bändin aseman oikeuttamiseksi. Viimeksi moista yritettiin Euroviisujen kautta ja päästiin vähimmäissuoritukseen. Nyt kulmana on kitaristi Emilia Suhosen lopullinen sisäänajo.
Ehkä se on vienyt musiikkia raskaampaan suuntaan. Ensivaikutelma Weirdosta on jopa uusmetallinen, mitä ei auta esimerkiksi Blind Channel -Nikon käyttäminen vierailijana. Tässä vaiheessa raskaus olisi The Rasmukselta jopa looginen peliliike, mutta koko totuus levystä sisältää toki muutakin. Niitä popkertsejä ja balladejakin löytyy.
Materiaalin vaihtelevuus on kuitenkin näennäistä, kun sama suorittamisen tuntu leimaa toimintaa kauttaaltaan. Kaukana takana ovat ajat, jolloin bändiltä irtosi In the Shadows. Nyt ei irtoa edes Jezebeliä, eikä siinä auta vanha tuttu Desmond Childkaan. Leimautuminen parhaat päivänsä nähneeseen hittinikkariin ei ylipäätään tunnu järkevältä.
The Rasmus on keski-ikäinen kaupallinen bändi, jonka outolinnun retoriikka edellyttäisi anthem-tason biisejä toimiakseen kohtuullisesti. Kun niitä ei ole, vaikutelmaksi jää työpaikalle meneminen ja toivotun työpanoksen pusertaminen ulkoisten standardien mukaisesti. Sitten voi lähteä kiertueelle.
