THE RASMUS: Dead Letters

The Rasmus ei ole vuosiin ollut uusi suomalainen kyky. Se ei ole epäröinyt jättää menneitä taakseen – ja tämä on se valoisa asia, joka minulle nousee mieleen Dead Lettersiä kuunnellessani. Silti erotan sen saman yhtyeen, jonka debytoinnista on vierähtänyt vuosi jos toinenkin – ja olen huomaavinani myös sellaista kasvunvaraa, jonka osoittaminen on kaikkea muuta kuin epäreilua, tarpeetonta kritikointia. Puhutaanhan nyt yhdestä Suomen suosituimmista rock-yhtyeistä – reilusti musiikillista kokemusta omaavasta porukasta, jonka keski-ikä ei ole vielä kahtakymmentäviittä!

Dead Letters on ennen kaikkea suoraviivainen, yksioikoinen lp, kuten The Rasmukselta voi odottaa; se virtaa mutkattomasti, ja siitä on vaikeaa sanoa paljonkaan, niin suora se on – kepeä rock-levy, kovin tavallinen tapaus. Ja se on osaavasti tuotettu; mutkat ja särmät on sipaistu pois, ja rallit virtaavat vastustamattomalla drivellä, kunnes kvartetti pysähtyy kymmenennen raidan kohdalla hiljentyäkseen seuraavassa hetkessä.

Dead Letters on ohi, kolmannella vartilla.

Kun levyssä on huimasti tarttumapintaa mutta nimellisesti syvyyttä ja tulkintaa, 40-minuuttisen lp:n täytyy olla fantastinen kestääkseen kuuntelua. Dead Lettersin nimellinen ongelma on sen tavanomainen viritetty sointi, joka jättää nyanssit ja soundiratkaisut muodolliselle tasolle radioa varten räätälöidyn virtaviivaisuuden noustessa prioriteetiksi. Hyvässä pop-musiikissa tilankäyttö saa olla värikkäämpää, eikä kitaravetoisuus ole mikään tekosyy rutikuivalle pilkutetulle soundille. Typistetyt melodiat eivät ole omimmillaan halvalla, tukahdetulla säröllä; äänimaailma on paikoitellen yhtä aikaa yksinkertainen ja ylisyötetty.

Raiteensa löytäneellä The Rasmuksella on ammattitaitoa ja esimerkillisiä kappaleita mutta hyvin vähän omaa sielua ja persoonallisuutta. Kun se paikkansa vakiinnuttaneeena ja huiman menestyneenä yhtyeenä jättäytyisi intuition vietäväksi, saisi ilmaisukanavansa auki, kaupallinen menestys saisi oikeutuksen taiteelliselta.