The Rasmus valjasti uuden levynsä tuottajaksi legendaarisen Desmond Childin, mutta on miellyttävää havaita, että Child ei ole lähtenyt muuttamaan The Rasmuksen syvintä olemusta. Black Roses ei ole jenkkirockia tai ylituotettua radiohuttua, vaan pohjimmiltaan samaa vanhaa kunnon The Rasmusta.
Desmond Childin panos näkyy musiikin sulavuudessa ja tietynlaisessa saumattomuudessa. Lapsellisten maneerien häviäminen voi tosin johtua myös luonnollisesta kehityksestä, mutta lopputulos on joka tapauksessa komeaa. Toinen merkittävä, oletettavasti Childin mukanaan tuoma elementti, on melodioiden suurilinjaisuus. Näillä eväillä voisi vaikka yrittää kolkutella stadioneiden ovia.
The Rasmus uskaltaa käyttää runsaasti myös hassuja melodioita. Synkkyys ei ole niin vahvasti läsnä kuin edeltäjällä Hide Away From The Sunilla (2005). Tanssittavuus lyö parhaimmillaan loistavasti yksiin suomalaismelankolisen pohjavireen kanssa. Kappaleiden kantavana voimana toimii silti edelleen Lauri Ylösen persoonallinen ja äärimmäisen miellyttävä laulanta.
Levyn vahvimmat sävellykset ovat perinteinen pehmorock-kappale Justify, jonka kertosäettä on hankala unohtaa, uhmakkaasti myrskyävä You Got It Wrong ja kerrostalollisen verran energiaa sisältävä Dangerous Kind. Loppukin levyn materiaali potkii kivasti ja jaksaa pitää kuunteluintoa yllä hittien välillä. Jokaisella kappaleella on oikeutus olemassaoloonsa.
The Rasmus kuulostaa suuremmalta kuin koskaan ja on kansainvälistynyt varsin pätevästi. Laskelmoidun ja radioystävällisen musiikin valmistaminen ei ole helppoa, varsinkaan jos haluaa säilyttää edes ripauksen omaehtoisuutta. The Rasmus kiikkuu jossakin näiden kahden ajatusmaailman välimaastossa. Yhtyeessä on niin paljon persoonallista, että tulevaisuudessa sen toivoisi tulevan esille vieläkin vahvemmin. Isoille markkinoille pyrittäessä suunta vaan tuppaa olemaan juuri päinvastainen.
