Abel Tesfaye on tehnyt eroa The Weekndin hahmosta nyt jo viitisen vuotta. Megahitti Blinding Lightsin sisältänyt After Hours (2020), albumin ympärille rakennettu visuaalinen maailma ja julkaisun jälkeen annetut haastattelut aloittivat The Weekndin työntämisen kohti oksasilppuria. Seuraava levy Dawn FM (2022) projektoi hahmon limboon odottelemaan tunnelin päässä näkyvää, vääjäämättömästi lähestyvää valoa, joka veisi hänet mukanaan.
Temaattisesti Hurry Up Tomorrow on antikliimaksinen tyhjyys. Tesfaye ei kuulosta enää siltä, että haluaisi häivyttää The Weekndin hahmon. Päinvastoin hän tuntuu roikkuvan luomansa hedonistisen porsaan ultrapinnallisissa ongelmissa kuin hänen olemassaolonsa olisi niistä kiinni. Tämä taas ei muuta sitä tosiasiaa, että Tesfaye vaikuttaa aidosti väsyneeltä The Weekndiin ja onnistuu siirtämään tunteen myös kuulijaan.
Maailman pienimmät viulut soivat ja universumin banaaleimmat demonit jahtaavat sanoituksellisesti, kun seksi, suhteet ja päihdyttävät aineet aiheuttavat tarinamme antisankarille jälleen päänvaivaa. Uutena teemana mukaan ujuttautuu ikääntyminen, jota käsitellään niin kovin weekndiaanisesta perspektiivistä: kaipuuna aikaan, jolloin kroppa kesti villejä öitä paremmin.
Tällä levyllä The Weekndiä ahdistaa myös julkisuus. Vaikka miljardiluokan striimaajalla olisi varmasti sanottavaa, hän ei löydä kuin latteimpia mahdollisia kielikuvia, kuten ”I’m trapped inside a gilded cage”.
Kaikki on valmiiksi pureksittua ja viimeistään 22 kappaleen mittaan venytettynä tylsistyttävää. Onko millään mitään väliä? Eksistentiaalinen epätoivo siirtyy tunnetartuntana kuulijaan, mutta ilman samastumispintaa.
Hurry Up Tomorrow aiheuttaa dissonanssia yllä mainitun kanssa siksi, että musiikki on jälleen niin laadukasta, kappaleet ovat taas niin erinomaisia ja The Weeknd laulaa yhä kuin… The Weeknd. Silti levy on turvonnut möhkäle, joka kurottelee puolentoista tunnin mitassaan joka suuntaan ja mahdollistaa referenssejä oikeastaan kaikkeen The Weekndin aiempaan tekemiseen.
Cry for Me kuulostaa The Weekndin DNA:lta, joka on luikerrellut hänen synkässä r&b:ssään toistakymmentä vuotta. Dawn FM:n kylmä elektropop kuuluu Open Heartsissa, jonka kertosäe on silkkaa Depeche Modea. Drive kuljettaa After Hoursin nokturnaalisiin ja nostalgisiin maisemiin. Michael Jackson on ollut aina läsnä, mutta nyt heti levyn avausbiisissä kuultu interpolaatio on hykerryttävällä tavalla uskomaton veto. Tällä kertaa ei kuulla Daft Punkia vaan Justicea (Wake Me Up) ja totta kai Giorgio Moroderia sekä Mike Deanin simuloimana (Take Me Back to LA) että ihan itsenään (Big Sleep).
The Weeknd koettaa jälleen onneaan korkean profiilin räppärien (Future, Playboi Carti ja Travis Scott) kanssa, mutta jokainen parituksista on vähemmän kuin osiensa summa. Brassifunkveto São Paolo on levyn ainoa uusi musiikillinen aluevaltaus, mutta sekin kuulostaa enemmän Anittan kuin artistin omalta biisiltä. Se kuitenkin riittää ravistelemaan hetkeksi kaiken The Weekndiä ympäröivän lohduttomuuden ja synkkyyden. Irtiotto auttaa kuulemaan, kuinka hauskaa Abel Tesfayella, Mike Deanilla, Daniel Lopatinilla ja kumppaneilla on ollut tätä albumia tehdessä ja soittaessa.
Pohjimmiltaan tämä onkin ihan helvetin hauskaa musiikkia. Kenties seuraavalla albumilla myös ”The Weeknd” uskaltaa nauraa.
