Levyarvio: Kasarinostalgiaa ja 2000-luvun konepoppia – The Weeknd on uudella albumillaan taas särmikäs supertähti

Arvio julkaistu Soundissa /.
Kirjoittanut: Arttu Tolonen.

Arvio

The Weeknd
After Hours
Republic

Abel Tesfaye on uudella levyllä löytänyt itseänsä. Taas. After Hours on äärettömän paljon särmikkäämpi kuin edellinen levy Starboy (2016), jolla pyrittiin huipulle mailaa puristaen.

Uudella levyllä Tesfaye on löytänyt taas vähän huonoja valintoja huumeiden ja seksuaalisen kanssakäymisen saralla tekevää persoonaansa – muttei liikaa. Lyyrisesti se mixtape-vuosien kokovartalokyrpä ei tietenkään enää palaa, koska Tesfaye on nyt striimausennätyksiä rikkova supertähti.

After Hours on parasta konepoppia, jota olen kuullut vuosiin. Levyllä on sopivassa suhteessa nostalgiaakin. Kokonaisuus on Elton John -interpolaatioineen, Vangelis-synineen, parodiahorisontin takaa kaikuvine seksikkäine saksofonisooloineen ja mystisine Phil Collins -sävyineen hyvin 1980-lukulainen. Yhdellä levyn kappaleista on sama nimi kuin John Carpenterin klassikkoelokuvalla. Se kertoo jotain. Mutta ei tämä ole pelkkää olkatoppausretroa. Mukaan mahtuu myös drum’n’bassia ja garagea. Ja erona värikylläiseen ja maksimalistiseen 1980-lukuun After Hours malttaa onneksi välillä antautua 2000-lukulaisen minimalisminkin vietäväksi. Ähkyä ei pääse syntymään. Tämä on kaunis, kiinnostava ja inspiroiva poplevy.

Lisää luettavaa