The Weekndin edellinen levy Beauty Behind The Madness (2015) oli mahtavalla tavalla nihkeä ja vähän perverssi teos – kuin illan viettäminen tyypin kanssa, joka puhuu koko ajan siitä miten kova on panemaan ja pistää peliin kova jätkä -aktin, jonka läpi näkee tokaluokkalainenkin. Kaikki tämä toimivalla tavalla.
The Weekndin uusi levy on samalla tuotantoprosessilla tehtyä poppia kuin edeltäjänsäkin, mutta nyt sen keskiöstä puuttuu tuo mahtavalla tavalla ärsyttävä jätkä ja tilalla on tylsältä kuulostava ja hiukan rajoittuneesti ääntään käyttävä kaveri.
Silloin kun komiteapoppi ei ole pelkkää murhaavaa täysosumaa, se lipuu ohi harmittomana. Suurin osa Starboysta on juuri tällaista laadukasta tapettia.
Levyllä on muutama upea, herättävä hetki: muuten umpisurkean False Alarmin lopun pohjoisafrikkalaiset ad libit, Reminderin lopun falsettolaulua, Rockin’in esikertsi… Yksittäisiä ohikiitäviä hetkiä keskinkertaisuuden lomassa.
Toivottavasti tämä on vain turnausväsymystä ja Abel Tesfaye löytää oman rasittavan itsensä taas joskus.
Ja oikeasti. 68 minuuttia? Miksi? Tästä on ylivoimaisen vaikea kiinnostua.
