Liki parikymmentä vuotta pätevää kierrätysrockia tehnyt Ty Segall on seikkaillut tuotannossaan rujompaa autotalliestetiikkaa vaalien ja 1960–70-lukujen rockin huippustandardin sointia tavoitellen.
Tuotannollisesti Segall-levyt ovatkin olleet jo pitkään todella hallittuja. Nytkin hippirockin raskaan sarjan ja klassikkoglamin soundillisilla säädöillä operoiva kokonaisuus soi hienosti. Kiiluvasilmäiset amfetamiinikitarat kirskuvat ihanasti hampaissa. Takakenoinen rumpugroovailu on tanakkaa ja samalla mukavan villaista. Jousien, puhaltimien ja akustisten kitaroiden käyttö aggressiivisemman äänimassan vastapainona muistuttaa Bowie–Mott the Hoople -koulukunnan estetiikasta. Kaikki on täydellisesti hanskassa.
Miksi kokonaisuus jää kuitenkin pikkukivan käyttöviihteen asteelle? Vastaus on ilmeinen: kappaleissa ei ole omien innoittajien koukukkuutta. Ei lähimainkaan. Tuntuu siltä, ettei lahjakkaalla nikkarilla ole malttia hieroa teemojaan. Luonnosmaista, perustoimivaa ja tutun oloista aihiota tulee solkenaan, ei tässä ehdi jalostelemaan.
Levy tulvii välähdyksiä erinomaisesta perinnerockista ja osaavasta käsityöläisyydestä. Voisiko tämä olla jokin Bowien kadonnut b-puoli vuodelta 1972? Ehkä. Muttei missään nimessä se klassikkoraita, jonka muistamme.
