Levyarvio: Ty Seagallin uutuus on kuin levyksi muuttunut ADHD – Black Sabbathia, Neil Youngia ja funkrockia sekoitettuna betonimyllyssä

Ty Segall
Freedom's Goblin
Drag City

Tuore avioliitto näyttää vauhdittaneen garageisen indierockin parissa melskaavan Ty Segallin jo entuudestaan hurjaa luomisvirettä. Viisivarttisena ilmiselvän ideatykin työtä oleva Freedom’s Goblin on Segallin kymmenes sooloalbumi yhtä monessa vuodessa.

Kuivien soundien erityisosaaja Steve Albinin osittain äänittämä ja lähinnä adhd:ksi diagnosoitava Freedom’s Goblin on massiivinen palapeli aina tuhdin brassisektion vahvistamana askeltavasta Fanny Dogista 12-minuuttiseen päätösraitaan And, Goodnight, jonka päättymättömän kitarasoolon myötä Segall heittäytyy Neil Youngiksi. Shen voisi kuvitella olevan peräisin samoista nuoren Black Sabbathin huuruisista treeneistä kuin Paranoid. Kevennyksiksi Segall tarjoaa muun muassa George Harrison -kitaraista puolikantria ja Buddy Hollyn Words Of Loven hengessä soivan I’m Freen. Jazz- ja funktuokion kruunaa James Chance & The Contortionsin vapaudella rytmittyvä Talkin 3. Hot Chocolaten 40 vuoden takainen discohitti Every 1’s A Winner on riemastuttavan levyn ärhäkkä cover.

Jotkut artistit saattavat sekoittaa tunnelmia ja musiikillisia elementtejä tehosekoittimella, mutta äärimmäiseen särökitarointiin mieltynyt Ty Segall tyytyy Freedom’s Goblinilla betonimyllyyn.