Hyperaktiivinen vipeltäjä ei sorru tylsään jälleenpaketointiin

Ty Segall
Ty Segall
Drag City

Ty Segallin yhdeksättä albumia voi lähestyä ainakin kahdella tapaa. Voi asettua hapanta katkeroa siemaillen analysoimaan 1970-lukulaisen jytämusiikin kierrätyksen merkitystä aikamme kaleidoskooppisessa kuvastimessa. Toinen vaihtoehto on antaa epä-älyn viedä ja antaa Segallin rokkauksen viedä mukanaan. Tosiasiahan on se, että tämä hyperaktiivinen vipeltäjä osaa tehdä poikkeuksellisen viriiliä ja purevaa rockmusiikkia.

Ty ei ole kovasta julkaisuvauhdista huolimatta peitsamoitunut omien rapistuvien laatustandardiensa kuplaan. Hänen musiikkinsa ei myöskään ole koskaan aivotonta, vaikka se kuinka flirttailisi ihmisen alimpia vaistoja ruokkivien musiikillisten pohjavirtojen kanssa. Black Sabbath-Led Zeppelin akselin protohevanderin ja Marc Bolanin opetuksissa dipatun glamfolkgrooven välillä keikaroiva Ty Segall on muodollisesti pätevää pintaansa paljon villimpi ja älykkäämpi levy.

Todella murean riffimyllytyksen seassa vilisee todisteita siitä, että Segallin ilmaisu ei perustu kertaalleen syödyn ja sulatetun tunnolliseen jälleenpaketointiin. Sanoitusten absurdin rajoja koettelevat riimit ja anarkian porteilla kolkuttelevat eläimelliset tuplakitarasoolot lähettävät selkeän viestin. Ty Segallilla ei ole aikaa eikä halua nuolla Jimmy Pagen saappaita tai impata Robert Johnsonin alushousujen höyryjä. Häntä tarvitaan toisaalla.