Solkenaan julkaiseva Ty Segall lukeutuu San Franciscon uusien autotallirokkarien eliittiin. Hän on kuin kantrille pitkät paskat haistattava Ryan Adamsin pikkuveli tai riehakkaaseen räminään rakastunut Ariel Pink.
Roisi Twins-kiekko kuulostaa tismalleen siltä, miltä pitääkin. Tyn sähkökitara surisee saastaisesti ja hän murjoo mielettömiä riffejä melkein sarjatulella. Lähes levyn jokaisessa biisissä on melodia, jota postimies voisi viheltää. Viimeisen kymmenminuuttisen aikana Ty aukaisee verhot ja antaa päivän paistaa sisään.
Lyhyen Twins-levyn ja lyhyiden laulujen parissa on vaikea kyllästyä. Kun äänittää ja lykkää uusi kiekkoja kauppoihin koko ajan, kukaan ei katso kieroon, vaikka seassa olisi vauhkompaakin kamaa. Tällä kerralla Ty pysyy kuitenkin aika kiltisti karsinassa.
Twins-levy on Ty Segallin mittapuulla ”kunnolla tehty”. Soundi on tolkullinen ja kappaleet napakoita. Tyn The Beatles -rakkaus tulee selvimmin esiin Thank God For Sinnersin herttaisessa rypistyksessä ja The Hillin lo-fi-psykedeliassa. Toisinaan hänen lauluäänensä kuulostaa kovasti John Lennonilta, joka oli halutessaan pirun kova rokkilaulaja.
