Uuden äärellä on tylsä puhua menneistä. Brittany Howardin ilmaisua kuitenkin kannattaa peilata Alabama Shakesiin, vaikka vanha bändi on historiaa. Tausta antaa peilin ja mittatikun. Vuonna 2015 rokkimaailman Sound & Colour -albumilla hurmannut Alabama Shakes oli maanläheinen ja korskeita eleitä välttänyt rockin ja soulin rajavyöhykkeen asukki, maailman sielukkain baaribändi.
Yhtyeen keulakuvasta Howardista on sittemmin tullut nimi ja ikoni omassa megavaltavirran ja indien välisessä maailmassaan. Grammyja on kaapissa, mutta elämä on normaalia. Tarinan peruspalikat ovat laajasti tiedossa: kahden kulttuurin kasvatti, erilainen musta ja queer etelävaltioista.
Nyt elämänsä esteradan pahimmat karikot selvittänyt ja siinä rytäkässä voimistunut epätyypillinen soul-diiva on hirmuisessa iskussa. What Now -albumin värikylläinen, huumaava ja paikoin ihanan härskisti päin pläsiä hyökkäävä musiikki on ilmiselvästi vapautumisen, kasvun ja itsensä löytämisen ääniraita. Nyt Howardin musiikissa soiva ideavyöry ja meiningin rautaisuus muistuttavat supersankarielokuvan metamorfoosikohtausta. Jyrinän keskellä leimahtaa, ja supernainen astuu esiin.
Vähättelemättä milliäkään Brittany Howardin ansioita, hänen uusin luomuksensa on luovan yhteistyön tulos, jossa luottotuottaja Shawn Everettin rooli on ohittamaton. Howardilla ja Everettillä on pitkä historia. He ovat ystäviä, aseveli ja -sisko, rikoskumppaneita studiossa. Everett on juuri se nappulan vääntäjä, joka ymmärtää Howardin monisyisen olemuksen artistina. Se kuuluu seikkailuhenkisen ja riehakkaan What Now -tripin jokaisessa käänteessä.
Levyn otsikko on yksinkertaisuudessaan nerokas. Mitä nyt? Mitä seuraavaksi? Armottomien funk-vääntöjen, house-sykkeen, Prince-henkisen estottomuuden, psykedeliapörinöiden, jazz-hulvattomuuksien ja syvän gospel-hehkun seassa säntäilevä musiikki on kyselijän ja tutkimusmatkailijan taidetta, ei totuuksia saarnaavan tilittäjän. Riskejä kaihtamaton asenne soi Howardin, Everettin ja levyllä soittavien ässien kuten rumpali Nate Smithin otteissa. Yksistään levyn timanttinen rytmiikka on täynnä epäortodoksista ilonpitoa ja kokeiluhenkeä. Musertava groove on ronkittu esiin milloin rumpukoneesta, milloin roskapönttöä tai tyhjää vesipulloa soittamalla. Maisema on paikoin rupisen orgaaninen, toisinaan neonväreissä hehkuvan sähköinen. Itsetarkoituksellisen kikkailevaa spederoinaa ei kuulu missään, kaikki mukaan valittu informaatio funkkaa, rokkaa ja räjäyttää.
Käänteentekevältä tuntuvan albumin viehätysvoima on suoraan Howardia itseään. Brittany on kitaralla tykittävä Sister Rosetta Tharpen reinkarnaatio. Hän on avaruusajan soul-seikkailija. Hän on moderni, muttei päivän päälle muodikas. Hänellä on klassisessa mielessä mahtava soul-ääni, mutta häntä ei kiinnosta leikkiä uutta Aretha Franklinia. Hänen musiikissaan on valtava lihallinen lataus ja kuumana kihisevä energia, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä listoilla jylläävän nyky-r&b:n pornoestetiikan kanssa.
Howard ei istu valmiisiin karsinoihin. Se on riski, mahdollisuus ja merkittävä osa tämän levyn viehätystä. Albumi kuulostaa isolta, mutta tuleeko siitä markkinoiden aallokossa sellainen? Onko se liikaa tai väärää? Nyt valtava luomisenergia ja potentiaali on saatu levylle täydellä teholla. Edessämme on hurja leiskautus. Toivottavasti se riittää voittoon tai ainakin mitalisijoille.