Arvio: Ysäriä arvostava, kevytmelankolinen Beabadoobee yhdistää Nina Perssonin laulutyyliä surinakitaroihin

Arvio julkaistu Soundissa 8/2024.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Beabadoobee
This Is How Tomorrow Moves
Dirty Hit

Vähän pöllömpikin on rekisteröinyt viime vuosina siellä täällä uudessa popissa pirskahtelevat vaikutteet 1990-luvun kitaravetoisesta popista ja rockista. Beabadoobee alias Beatrice Laus ei piilottele ysärirakkauttaan, mistä kertoi jo aiemman tuotantonsa helmiin kuuluva kappale I Wish I Was Stephen Malkmus.
Lontoolaispoppari on kuitenkin arvaamattoman aikamme tuote suhtautumisessaan innoittajiinsa. Ajatus tyylipuhtaudesta olisikin naurettava vuonna 2000 syntyneellä artistilla. Laus leikittelee kolmannella albumillaan 1990-luvun vaikutteilla tuon ajan näkökulmasta lähes kerettiläisesti. Kevytmelankoliassaan linjakas This Is How Tomorrow Moves sotkee Pavementin ja muiden melodisten vaihtoehtosuristelijoiden maailmasta muistuttavat laiskan rujot kitarakuviot häpeämättömän pehmeään popfolktulkintaan, jolla ei olisi taannoin ollut mitään asiaa alternative-kinkereille.
Lausin tehokas mutta dynamiikaltaan kapea laulu tuo mieleen nuoren Nina Perssonin tai teinimmän ja korkeammalta soivan version Suzanne Vegan iholla kihelmöivästä äänestä tai – mikäli indie-uskottavuus unohdetaan kokonaan – Tori Amosin hiljaisemmat hetket.
Beabadoobee filtteröi sieltä täältä lainatut tyylikeinot oman tekstimaailmansa ja kappaleesta toiseen näennäisen vähäeleisenä pitäytyvän laulunsa läpi, ja kas: silta on rakennettu menneen marginaalin ja valtavirran välille.
Beabadoobee on selvästi innostunut roikaavista sähkökitaroista, mutta hän lähestyy pörinävalliestetiikkaa hauskasti pehmoillen. Rick Rubinin tuotannollisella avustuksella syntyneen levyn säröisyys on ympäröity huolellisesti korkealaatuisella pumpulikankaalla, ikään kuin todellisten ikävien tuntemusten välttämiseksi. Mielestäni linjaus on luonteva mutta jotenkin arka. Nuoren aikuisuuden maisemaa maalaaviin lauluihin on toki vaikea kaivata syvästä mentaalisesta pahoinvoinnista kertovia kirskuvia grunge-kitaroita tai muuta psyyken sirkkelöintiä.
Beabadoobeen parhaat puolet kiteyttävä Beaches on kuitenkin kaikessa pakahduttavuudessaan pykälän vajaa. Mitä jos turvatuotannon mukavan pehmeätä pakkopaitaa olisi höllätty hetkeksi ja päästetty laulussa itsessään soiva alakulo roikaamaan vailla pidäkkeitä?