Brittibluesista versoi 1960-luvun lopulla ällistyttävän monipuolisia yhtyeitä, joista tuli sittemmin seuraavan vuosikymmenen progehirmuja (Jethro Tull) ja heavypattereita (Led Zeppelin, Black Sabbath). Zappan, Journeyn ja Whitesnaken riveissä myöhemmin pannuttanut Aynsley Dunbar eteni tyypilliseen tapaan beat-kauden Flamingos- ja Mojos-bändeistä Mayallin korkeakouluun ja Peter Greenin seuraksi Hard Road -albumille. Suoraviivaista bluesia vaaliva Mayall laittoi liikaa sooloilevan rumpalin maisemaan, jolloin tämä kokosi oman yhtyeen ”kostotoimeksi.”
Dunbarin ja basisti Alex Dmochowskin kesken yhtyeelle kehittyi suurenmoisen vankka rytmitausta ja syvänmuhkea svengi. Molemmilla oli myös soolobiisinsä. Neljän levyn setti vuosilta 1968-1970 yllättää todella upeilla soundeilla, jotka lienevät jo vinyyliltä jyrisseet muhevasti. Monipuolisia blues-imitointeja harrastavaan Mayalliin verrattuna Retaliation soittaa tuoreemmin ja vapautuneemmin, vaikka suosiikin luovasti blueskaavoja ja perusriffejä. Tiukan ja taitavan bändin valmiudet pääsevät täyteen hyötykäyttöön, kun laulaja Viktor Broxin (ex- Alexis Korner) sävelkynä alkaa lentää ja äänihuulet möyrytä etenkin kakkoslevyllä. Kosketinsoittaja Tommy Eyre rikastaa kolmoslevyn komeaa sävelkimaraa. Eikä kitaristi Jon Morsheadkaan (Pirates, Shotgun Express) jää kauas aikakauden jumaluudesta.
Levyt ovat sangen tasavertaisia rikkaissa blues-tyylitelmissään ja väkivahvassa tunnelatauksessaan. Keskimmäiset albumit ovat vankemmat kuin jalansijaa tapaileva debyytti sekä sitä lopuksi menettävä ja hajoamista ennakoiva Remains To Be Heard. Mayallin tuottama ja Hipgnosiksen teddy-kannella varustettu To Mum on se, josta kannattaa aloittaa. Joka levyllä on silti omat mahtibiisinsä, joita komeampia ei yksikään ylistetympi bluespartio ole saanut aikaiseksi. Tyhjänpäiväistä kelausta tai Fleetwood Macia vaivanneita yhden elmorekaavan pakkomielteitä on turha hakea. Kaikkiaan odottamattoman tuhtia stuffia.