BB LINDSTRÖM: Lousy Socks

Pahaksi päässyt musiikkinarkomaani saa parhaat kolaukset usein siitä, kun joku tyystin tuntematon hahmo yllättää hienolla musiikilla. Jos tyyppi sattuu olemaan suomalainen, into vain kasvaa.
BB Lindström tuli tajuntaani suoraan tyhjästä, vaikka hän ei ole eilisen teeren poika. Takakannen kuvassa mies näyttää vanhalta hipiltä. Sen sijaan kellot soivat monien hänen soittokumppaneidensa (Puka Oinonen, Jimi Sumén, Mikko Rintanen, Sam Huber) kohdalla. Varsinaiseen meteliin ne (kellot) äityivät Lousy Socksia kuunnellessa.
Lindström nimittäin on kaikesta päätellen myös parkkiintunut musiikkinarkkari. Äijä seilaa rockin valtamerta huippupurjehtijan helppoudella ja antaumuksella ammentaen vapaasti ja poikkeuksellisen luontevasti monilta sen maamerkeiltä, kuten Bowielta, Iggyltä, Bolanilta, Lou Reediltä ja The Beatlesilta. Hommassa on kuitenkin sellaista tuoreutta ja näkemyksen vankkuutta, ettei tee mieli puhua pastissista. Ajaton tuntuu sopivimmalta adjektiivilta.
Kiekko käynnistyy hyvinkin nykyaikaisesti Lindströmin enemmän puhuessa kuin laulaessa matalasti kumisevan, pelkistetyn syntikkataustan ja kesäisiä rantaleikkejä loiskuvan samplen päälle ja päättyy samassa hengessä Goodbye To The 90'sin katuäänityksellä. Jotakin suurta ounasteleva teksti herättää voimakkaita mielikuvia, vaikka sen tarkka sisältö jääkin epäselväksi. Mystinen ja vertauskuvallinen, vaan ei totinen filosofisuus näyttää olevan tyypillistä BB:lle, jonka niin laulu- kuin puheäänikin on hienoimpia näillä leveysasteilla on kuultuja.
Small Talkin lyhyen, hauskuudessaankin sattuvan julistuksen jälkeen Smell The Pudding lyö jauhot suuhun mestarillisen mehevällä rokkauksella, jota siivittää kolme sähkökitaraa, kaksi bassoa ja pistämättömän ikuinen riffi. Soinnissa on huimaa laajuutta ja syvyyttä. Herkullisen pehmeä Paranoid gruuvailee modernisti parhaana Black Sabbath -tulkintana, mitä olen kuullut. Lindström paljastaa miten komea pop-melodia tässä hevi-klassikossa lopulta on. Marko Kainulaisen funkyille rumpuaksenteille menee erikoismaininta. Ozzy ja kumppanit tekevät kuvitteellisen paluun raivokkaasti möyrivässä Don't Look Back Just Runissa, jossa kitarafalangi panee haisemaan laajakangaspohjalta maestron vastatessa trash-kepityksestä.
Täysin vastakkaisella puolella taistelee Oinosen säveltämä Hero, jossa hän näpelöi akustisia kielisoittimia balkanilaisittain Lindströmin tarinoidessa (katsontakannasta riippuen) kunniakkaasta tai sotahullusta nuoresta luutnantista. Nauhattoman basson levottoman hyppelyn leimaama Armageddon tarjoaa kodin popin lisäksi jazzille ja avantgardelle instrumentaalin Pno ´43:n piipahtaessa kujeilemassa modernissa konserttimusiikissa. Cockroach Mistress suosii elektroniikkaa melodian leijuessa kuin poutapilvet kesätaivaalla.
Deggert The Beggar voisi moninkertaisine jousituksineen olla Bowien paras piisi vuosiin, mitä nyt väliosa menee Lennon/McCartneyksi. Hyperspace kuulostaa Bowien ja Iggyn yhteistyöltä. Oinosen herkän sellon ja akustisen kitaran säestämä kaunis Sad, Sad World heijastelee vahvasti Mr. Osterbergia ja on suorasukaisessa, vaan ei pateettisessa maailmantuskassaan levyn hiljentävin kappale. Levyn kannessa BB Lindströmin sukat ovat tosiaan huonossa jamassa, mutta Lousy Socks parsii niiden reiät helposti. Yksi vuoden kiekoista ehdottomasti. Olisi mahtavaa päästä kuulemaan levyllä häärivää seuruetta livenäkin.